torstai 9. marraskuuta 2017

Luettu: The Stone Sky, N.K. Jemisin (2017)

N.K. Jemisinin kotisivut

kustantamo: Orbit (08/2017)
sivumäärä: 464 (kovakantinen)
sarja: The Broken Earth #3


Järisyttävän sarjan murtava päätös.

Huom. sisältää juonipaljastuksia!!!

Odotin The Stone Sky'ta kuin, noh, kuuta nousevaa. Aloitin lukemisen heti sen ilmestyttyä lukulaitteelle elokuussa. Ja luin ja sitten välillä lakkasin lukemasta. Päätösosa ei pitänyt minua yhtä lailla pauloissaan kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, jotka ravistelivat siinä määrin, että luin ne melkein yhdeltä istumalta. Ehkä N.K. Jemisinin luoman maailman uutuudenviehätys oli kulunut hiljalleen loppuun (tuskin) tai sitten olin itse siinä mielentilassa, että kirjan tunnelma ei istunut ajatushorisonttiini.

Kirja on hyvin synkkä jo pelkästään ilmapiirin puolesta. Taivaasta sataa tuhkaa, maailmanloppu on tullut ja sankarittaren pitkäaikainen ystävä/rakas on muuttunut kiveksi. Synkkähän tämä sarja on alusta alkaenkin, mutta The Stone Sky'ssa entisten osien dramaattisten tapahtumien paino alkaa painaa hieman liikaa ja niiden päälle kasautuu aina vain uusia. Essun ei ole vieläkään löytänyt tytärtään, vaikka tietää Nassunin liikkuvan vanhan vihollisensa Schaffan seurassa ja heidän punovan omia juoniaan.

Essunin velvollisuudentunto estää häntä lähtemästä etsimään tytärtään ja sen sijaan hän jatkaa matkaa Castriman tuhosta selvinneiden kanssa kohti uutta kaupunkia. He tarvitsevat voimakasta orogenea suojelemaan taivaltaan. Essunilla on vain pieni suuri ongelma. Joka kerta kun hän käyttää voimiaan, tapahtuu jotain peruuttamatonta. Tämä uusi ongelma luo tarinaan asetelman, jonka lopputulemaa lukija ei halua tietää. 

Jemisinin teksti on tarinan tummuudesta huolimatta kevyttä ja dialogit nokkelia. Hän välttää paatosta ja lukijalle suodaan myös viihdyttäviä kohtauksia vastapainoksi lopussa häämöttäville uhille. Kirjan sivuhenkilöistä Essunin entinen naapuri, nuori lääkäri Lerna saa enemmän tilaa Essunin elämässä. Heidän suhteensa ei varsinaisesti syvene, mutta Essun päästää miehen vihdoin lähelleen. Se ei tule lukijalle yllätyksenä, koska Essun on aina kaikesta itsenäisyydestään ja itsepäisyydestään huolimatta tarvinnut läheisyyttä ja rakkautta. 

Essunin stone eater ystävä Hoa on sarjan päätösjakson toinen päähenkilö. Hänestä paljastuu koko tarinan kertojanääni ja kirjassa on monta lukua takaumaa Hoan entisestä elämästä, ajoista jolloin kaikki alkoi. Jemisin solmii taitavin sormin tarinansa irralliset langanpätkät ja jokainen mysteeri saa selityksensä. Siitä huolimatta pidin näitä takaumia pakkopullana, välttämättömänä pakkona lukea/kahlata läpi. Ne rikkoivat tekstin rytmin ja loivat siitä raskaamman. Kirja vaatii pitkää pinnaa.

The Stone Sky'ssa sarjan pääteemojen, maailmanlopun, rotuerottelun ja syrjinnän, ohelle nousee uusi teema. N.K. Jemisin kirjoitti tarinaansa samaan aikaan, kun hänen omassa elämässään tapahtui järisyttäviä asioita. The Broken Earth sarjan alussa äiti menettää lapsensa. Sarjan loppu heijastelee sen aloitusta. Pahimmiltakaan murtumilta ei vältytä. Lukijaa ei päästetä helpolla. Jemisin käsittelee äiti-tytär -suhdetta brutaalin realistisesti. Äidinrakkaudelle ei ole vertaista, mutta usein lapsi tajuaa sen liian myöhään. 

Kaiken päätyttyä alkaa kuitenkin uusi maailma, niin monella tapaa kuin mahdollista. Miellyttikö se minua? No totta hemmetissä. The Stone Sky on tyylikäs päätös sarjalle, joka sijoittuu fantasiakaanonin kirkkaimpiin tähtiin.

N.K. Jemisin on palkittu sarjastaan kahdella Hugo-palkinnolla. Hänen fantasiansa on taiantäyteistä ja tummaa. Suosittelen sitä niin fantasiaa jo lukeville kuin heille, jotka eivät ole sitä oikein vielä uskaltaneet kokeilla. 


Postaukseni edellisistä osista löytyvät täältä (The Fifth Season #1) ja täältä (The Obelisk Gate #2).



perjantai 3. marraskuuta 2017

Koulutuksen tasa-arvosta ja monikielisyydestä

Paris lokakuussa.


Ranskalainen anoppini pyysi myyjältä jotakin helsinkiläisessä ruokakaupassa ja lisäsi pyynnön loppuun kohteliaasti s'il vous please. Lausahdus jäi elämään niin perheemme suomen- kuin ranskakielistenkin jäsenten parissa.  Myyjä sen sijaan ei tainnut itse pyyntöä ymmärtää, mutta ilmeen perusteella loppu meni perille.

Kieltä voi puhua ja kirjoittaa monella eri tavalla. Eri versioista on vaikea sanoa, mikä on se oikein tapa. Äidinkielenopettaja tietenkin osaisi kertoa, mikä lause on oikeinkirjoitettu, mutta oikeinkirjoitus onkin eri asia kuin hyvin tai ymmärrettävästi kirjoitettu. Kieli elää, liikkuu, paukkuu ja naksahtelee niin kuin vanha puu syysmyrskyssä.

Sopeutamme puhekielen sujuvasti riippuen puhekumppanista. Kieli on tapa erottua tai sulautua joukkoon. Sillä voi nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja osoittaa erinomaisuutensa. Ranskassa "hyvin puhuva" henkilö mielletään korkeasti koulutetuksi ja yhteiskunnan ylemmän luokan edustajaksi. Hyvin puhuvan henkilön ei välttämättä tarvitse käyttää kirjakieltä. Ranskassa kirjakieli joka tapauksessa eroaa niin paljon puhutusta, että sen "puhuminen" kuulostaisi äärettömän naurettavalta. Kielellisesti paremmuuttaan osoittava ranskalainen käyttää sivistyssanoja ja välttää kielioppivirheitä ja slangia. Tämän lisäksi hänellä on yleensä hieman falsettiin taipuva intonaatio, joka pidemmän päälle antaa kuulijalle ihottuman.

Kirjallisessa viestinnässä toimii sama kuvio. Töissä vastaanotan työhakemuksia ja hakijoista erittäin suuri osa taitaa huonommin ranskaa kuin minä, kurja ulkomaalainen. Tämä on harmittavaa, koska se lähinnä paljastaa ranskalaisen julkisen koululaitoksen epäonnistuneen tehtävässään. Kielellä erotutaan niin hyvässä kuin huonossa. Rahalla maksetaan paremman kansan lapsukaisille tukiopetusta.

Suomessakin kehitys on menossa tähän suuntaan. Pelkkä kouluopetus ei enää riitä vaan luku- ja ilmaisutaidon puolesta perustetaan kampanjoita. Toistaiseksi riittää, että lapsia ja nuoria kannustetaan lukemaan kirjallisuutta vapaa-ajalla. Mutta samaan aikaan yritysten tai opettajien tarjoama maksullinen tukiopetus laajenee. Aiemmin tukiopetus miellettiin tarpeelliseksi niille oppilaille, joilla oli vaikeuksia, mutta muoti on menossa siihen suuntaan, että tukiopetuksella vanhemmat maksavat lapselleen tasokkaamman opetuksen kuin mitä julkinen opetuslaitos voi tarjota. Koulutuksen määrärahojen leikkaukset ovat johtaneet tähän. Koulutuksen tasa-arvo on Suomessa vaarassa.

Suomessa oleillessani kiinnostun kirjakielellä puhuvista. Miksi kukaan haluaa puhua kirjakieltä Suomessa, missä ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluminen ei tradition mukaan ole mainostettavan arvoinen asia? Suomessa kirjakieltä puhutaankin, jos halutaan mainostaa kuuluvansa sivistyneempään osaan yhteiskuntaa. Olen tulkinnut, ettei kirjakielellä puhuminen Suomessa kielikään statuksesta vaan henkisestä pääomasta. Halutaan erottua junteista.

Jostain syystä joissain piireissä kirjakielellä puhuminen mielletään paremmaksi, hienommaksi tai sivistyneemmäksi kuin sillä omalla murteella puhuminen. Moni näistä kirjakieli-ihmisistä kavahtaa stadin slangiani. Se on puhekieleni. En osaa edes puhua kirjakieltä, hyvä että osaan sitä kirjoittaa. Hyvin usein nuoruudessani muilta paikkakunnilta kotoisin olevat luulivat minun jotenkin brassailevan, kun puhuin niin kuin puhuin. Stadilaisia nyt muutenkin pidettiin leuhkina. Tokihan pääkaupunkiseutulaisia on aina hieman naurattanut kuulla muulta tulevien murteita, mutta ei siksi että murteissa sinänsä olisi jotain hassua, vaan siksi, että ne ovat osa itse kunkin persoonaa ja tuovat hauskalla tapaa esiin henkilön taustoja. Ymmärrän kyllä, jos leveästi murtava henkilö vaihtaa kirjakieleen. Joukosta erottuminen ei ole aina hauskaa.

Monikielisyydestä voi olla niin haittaa kuin hyötyäkin. Olen kirkonkirjojen mukaan suomenruotsalainen. Se on hyvä, jos asuu pienessä rannikkokaupungissa, jolla on hassu ruotsinkielinen nimikin. Se voi olla hyvä, jos halajaa Hankeniin opiskelemaan tai jos asuu siellä missä muutkin NJK:n venekerhon jäsenet. Itä-helsinkiläiselle siitä ei varsinaisesti ollut hyötyä aikana, jolloin kävin kouluja, koska lähistöllä ei tarjottu opetusta äidinkielelläni. Näin ollen ja yleisen svedupelle-vihan* ilmapiirin vallitessa ruotsini näivettyi ennen kuin pääsi edes kukoistamaan. Suomi tukahdutti ruotsini. Jollain toisella asuinalueella näin ei ehkä olisi käynyt tai jollain toisella aikakaudella.

Perimässäni sekoittuu neljä kulttuuria ja kieltä: suomi, ruotsi, karjala ja stadi. En ole koskaan osannut olla täysin suomalainen tai suomenkielinen. Olen sekakielinen tai monikielinen, täysin sekarotuinen. Lisätään tähän vielä ulkosuomalaisuus ja ranskan eri kielet, plus ne kaikki muut kielet, joita yritän ylläpitää. Olen kielisekasikiö.

Pitkään monikielisyyteni on tuntunut minusta taakalta, vaikealta ja hankalalta kielipuhtauteen pyrkivän kulttuurimankelin otteissa. Siinä vaiheessa kun ryhdyin kirjailijaksi, sain toden teolla huomata kuinka sinnikkäästi tätä monikielisyyttä vihataan. Kirjoitan suomeksi ja mielestäni suomea, mutta sellaisenaan kieleni ei mene kaikkien kielipuhtausvaatimuksista läpi, ei vaikka sen olisi sataprosenttisen suomenkielinen kustannustoimittaja toimittanut. Toisille lukutaito on enemmänkin lukutottumustaito. On niin totuttu siihen yhteen suomeen, ettei muille ole tilaa.

Monikielisyys on niin arkinen asia Ranskassa, ettei siihen kiinnitä huomiota, jollei joku halua varta vasten erottua erinomaisella täydellisellä ranskallaan. Ranskankielentaitoa on vaalittava ensi sijaisesti kouluissa. Vanhempien olisi myös huolehdittava, että heidän lapsensa lukevat riittävästi kirjoja. Valitettavasti juuri niiden perheiden lapset, jotka eniten tarvitsisivat taitoa lukea, kirjoittaa ja puhua hyvin, jäävät kirjallisuudesta lähes paitsi, koulun pakkopullaklassikoita lukuun ottamatta.

Suomalaisten pitäisi miettiä mikä on tärkeämpää: se että vain ylemmät yhteiskuntaluokat taitavat virheettömän suomenkielen vai se, että kaikki taitaisivat monipuolisesti niin kotimaisia kuin ulkomaalaisia kieliä ja ymmärtäisivät toisiaan. Luku- ja kirjoitustaito on vaarassa, jos pyritään suuren maailman tapaan sulkemaan monikieliset ja sekakieliset ulkopuolelle järjettömillä puhtausopeilla. Ranskassa tämä on ollut yleisesti hyväksytty käytäntö niistä ajoista lähtien, kun munkeille alettiin opettaa latinaa.

Monikielisyys voi olla taakka, mutta on siinä ilonsa myös. Ymmärrän useampaa kieltä kuin osaan kirjoittaa tai puhua. Samalla osaan luoda sydämenkielelläni tekstiä, joka ei ole ainoastaan suomea vaan myös jotain paljon enemmän. Riippuu lukijan tottumuksista, meneekö teksti perille vai ei.



*svedupelle-viha on suomalaisen rasismin muoto, joka suuntautuu ruotsalaisia, suomenruotsalaisia ja muuten vain ruotsia puhuvia kohtaan, ja varsinkin, jos Leijonat ovat juuri hävinneet perivihollista vastaan. Tämä viha on hieman laantunut aikojen saatossa, mutta saattaa putkahdella esiin yhä keskustelussa ruotsinkielen opiskelun pakollisuudesta. Stadin slangin sanoista suuri osa juontaa juurensa ruotsinkielestä. Suomi nousi viralliseksi kieleksi vasta 1863. Helsingissä nämä kaksi kieltä sekoittuivat toisiinsa. Veikkaan, että stadin slangia kavahdetaan tästäkin syystä.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Päivä Pariisissa = päivä museossa Palais Découverte

Palais Découverte sijaitsee Grande Palais'n sivusiivessä
(tai sen takapuolella tarkkaan ottaen).


Pariisissa on tsiljoona museota. Niiden läpikäymiseen ei yksi ihmiselämä riitä, vaikka yrittäähän voi. Tällä kertaa annoin pojan valita: joko Grande Palais'n Gauguin näyttely tai samaisen palatsin sivusiiven tuntemattomampi tiedemuseo. Joko Gauguin on todella has been tai sitten... Noh, teiniperillinen ei miettinyt pitkään. Ranskansuomalaisille vinkkinä: Suomen suurlähetystö sijaitsee kivenheiton matkan päässä Alexandre III:n sillan toisella puolen. Esimerkiksi passin uusimiskeikka kannattaa yhdistää vierailuun historiallisiin maailmannäyttelykohteisiin.



Jonotimme sisään noin vartin, mutta vain koska samaan aikaan porteille saapui opiskelijaryhmä.
Muussa tapauksessa olisimme voineet kävellä suoraan sisään.
Ovilla katsotaan laukut ja kävellään läpivalaisusta (perussettiä).

Grande Palais'n kortteli on viehättävä. Se sijaitsee Seinen ja Champs Elysées'n välissä. Lokakuussa aurinko lämmitti päivän vielä mukavaksi reippailla ja valokuvata. Turistina Pariisissa on totuttu näkemään poliiseja ja santarmeja joka kadunkulmassa. Näillä kulmilla arvelin tuon tiheyden olevan yksi poliisi per neliömetri. Mietimme pojan kanssa luoko se enemmän turvallisuuden vai turvattomuuden tunnetta.


Palatsin kulmalla sijaitsee puisto, joka kaikessa ihanassa klassisessa loistossaan
on niin kitch, että sitä kannattaa vilkaista myös.

Tiedemuseot ovat mielenkiintoisia niin aikuisille kuin lapsillekin. Palais Découverten näyttelyt on rakennettu sopivan kokoisiksi tutkia niin perheen pienten kuin suurten lasten kanssa. Näyttelyiden lisäksi museo tarjoaa vierailijoille mahdollisuuden osallistua eri tieteenalojen esitelmiin. Me missasimme gravitaatioaaltojen luennon, joka alkoi samalla kellonlyömällä kuin nälkä. Nälkä voitti. First things first. Sen sijaan kuuntelimme selkokielisen algoritmi-esitelmän ja hyvin innostuneen tiedenaisen esitelmän valon aalto-hiukkasdualismin historiasta.


Avaruuden tutkimuksen osastolla oli näytillä eri aikakausien mönkijöiden pienoismalleja.

Esitelmien jälkeen pää oli hieman pyörällä ja vaelsimme osastojen läpi ihmetellen pienoismalleja avaruuskaukoputkista ja mönkijöistä. Palais Découverten perusti 1937 fyysikko Jean Perrin. Tarkoitus oli alkujaankin tuoda tiede lähemmäs tavallista kaduntallaajaa. Rakennus on klassisen kaunis lattiamosaiikkeineen ja kipsikoristeineen. Hieman huonosti entisöity ehkä. Viereinen Grande Palais taisi imaista entisöintirahoista suuremman lohkon.



Tästä kaverista tulee mieleen Wall-E piirretty.

Pariisissa sijaitsee toinenkin tiedemuseo Cité des Sciences. Siitä postaukseni täällä. Palais Découverte on pieni ja hitusen pölyinen Cité'hen verrattuna, mutta jokaisella museolla on oma funktionsa. Tuo keskustan ulkopuolella sijaitseva tiedeteemapuisto on näkemisen arvoinen, mutta sitä ei kierrä parissa tunnissa. Siihen on varattava paremminkin pari päivää. Se on tieteen Disneyland.



Avaruusteleskooppi Hubblen pienoismalli.

Museon kävijän ei tarvitse osata ranskaa. Näyttelyiden selostukset on käännetty niin englanniksi kuin saksaksikin. Sen sijaan konferenssit ja esitelmät ovat ranskaksi, naturellement.  Veikkaan, ettei tähän museoon eksy kovinkaan montaa ulkomaalaista turistia. Koululaisten syyslomien takia se oli tietenkin täynnä lapsia ja tiedehörhöjä vanhempia. Minulla on sellainen aavistus, että paikka on melko autio lomien ulkopuolella.



Suuria keksintöjä: mikroskooppi.
Pieneksi museoksi Palais Découverte tarjoaa paljon nähtävää ja koettavaa. Sen astronomia-osastolla on planetaario. Näytös on perustavaraa, jonka avulla selviää astronomian alkeet. Suosittelen niin pikku-Einsteineille kuin perheen mameille ja papeille. Koko perhe mukaan! Jokaisella osastolla on interaktiivisia pelejä ja leikkejä, joiden testaamisessa menee oma aikansa. Sähkö-osastolla huvittelimme antamalla toisillemme pieniä sähköiskuja... (älkää kokeilko kotona).



Testaa miltä eri valonpituudet näyttävät putken läpi... tjms.
Palais Découverte yhdistää tieteen ja keksintöjen historian nykyaikaan. Valon ja optiikan osastolla viihdyin pitkän tovin 1800-luvun loppupuolen löytöjen parissa. On mielenkiintoista huomata kuinka tiede on jatkuvassa myllerryksessä. Hypitään löydöstä toiseen, todistetaan teorioita oikeiksi ja vääriksi. Paljon tieteestä nojaa luuloihin ja epäilyihin, kaikki on totta niin kauan kunnes todistetaan toisin.


He yrittivät todistaa eteeri-nimisen aineen olemassaolon ja epäonnistuivat.



Palais Découverte - tieteiden ja keksintöjen museo (fysiikka, kemia, lääketiede, maantiede, astronomia, matematiikka ja tietotekniikka)

Avenue Franklin Delano Roosevelt (75008 Paris)
metro: Franklin Roosevelt tai Champs-Elysées Clemenceau
palais-decouverte.fr
Aukioloajat: ti- la 9h30-18h, su 10h-19h, kiinni ma
Kahvila, narikka ja kauppa
Pääsyliput: aikuinen 9 €, lapsi 7 €



lauantai 14. lokakuuta 2017

Luettu: Muistojenlukija (#1 Väki), Elina Rouhiainen, 2017

Väki-trilogian kotisivut

Kustantaja: Tammi 08/2017
Sivumäärä: 388 (kovakantinen)
Ikäryhmä: 15+
Kategoria: lapset ja nuoret, nuorten romaanit
Sarja: Väki


Muistojenlukija on helsinkiläisen Elina Rouhiaisen uuden Väki-fantasiasarjan ensimmäinen osa. Tarina sijoittuu entisille koti-hoodeilleni Itä-Helsinkiin. Rouhiainen on vaihtanut Kainuun susimetsät urbaaniin ympäristöön, uudenlaisiin henkilöhahmoihin ja omaperäisyydessään ihastuttavaan fantasiaan.

"Ehkä hyvät kirjoittajat olivat niitä, jotka keksivät sanottavaa silloin kun sanominen oli kaikkein tärkeintä, eikä vain silloin, kun heitä huvitti." s. 10

Kiuru on 16-vuotias hiljainen tyttö, joka haluaisi lähentyä romanijuuriaan, joista hänen äitinsä yrittää pitää Kiurun erossa kaikin keinoin. Kiurulla on perheensä lisäksi toinen salaisuus, jonka hän on jakanut ainoastaan parhaan ystävänsä, ja salaisen ihastuksen kohteen, Samuelin kanssa. Kiurulla on kyky lukea toisten ihmisten muistoja. Hän näkee ne lintujen muodossa ja voi myös napata sellaisen lennosta. Eräs päivä hän varastaa sattumalta hekumallisen muiston edessään kävelevältä pojalta. Tämä sattuma tutustuttaa Kiurun ja Samuelin Eurooppaa kierteleviin romaniveljiin, Dai'hin ja Neluun, mutta myös intialaistaustaiseen genderqueeriin, Bollywoodiin. Heillä kaikilla on enemmän yhteistä kuin he voisivat alkuun luullakaan.

"Kiuru olisi tietenkin voinut itsekin mennä tekemään tuttavuutta. Mutta hän ei liikahtanut. Koska Kiuru luki niin paljon, hän uskoi ymmärtävänsä ihmisiä keskivertoa paremmin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi osannut olla sosiaalinen." s. 80

Rouhiaisen Susiraja-sarja jo paljasti kirjailijan kyvyn luoda mukaansa tempaava tarina ja moniulotteisia henkilöhahmoja, joihin on helppo samaistua. Väki-sarja alkaa niin voimakkaan vakuuttavasti, että hengästyin ihastuksesta. Odotin kirjalta viihdyttävyyttä, mutta se olikin jotain paljon enemmän. Heittäydyin sen maailmaan ja tarinaan siivet levällään (heko heko). Rouhiainen on leiponut nuortenkirjallisuuden ystäville modernin tarinan, jonka keskiössä pieni ihminen yrittää selvitä miten parhaiten kykenee. Muistojenlukija tuo henkilöhahmojensa kautta esiin suomalaisen yhteiskunnan kahtiajaon niihin, joilla on kaikkea, ja niihin, joilla ei ole mitään. Rouhiainen käsittelee arjen rasismia ja eriarvoisuutta realistisesti.

Itäkeskus ja Vuosaari ovat minulle tuttuja paikkoja. Niin meren, metron kuin seudun arkkitehtuurin ja asukkaiden puolesta. Aiemmin en ajatellut, että Helsinki Herttoniemestä itään voisi toimia minkään muunlaisen kuin hyvin ankean ja masentavan romaanin tapahtumapaikkana, mutta Rouhiainen todistaa tämän luulon vääräksi. Hän kertoo, että sieltä löytyvät Helsingin kauneimmat uimarannat. Hänen kuvailunsa muovaa paikasta salaisen paratiisin, jonne vain ani harva keskustasta uskaltautuu.

Romaanin on oltava hieman todellisuutta parempi, tietenkin, niin tapahtumapaikkojen kuin henkilöhahmojenkin kohdalla.

Kiuru on omanlaisensa sankaritar. Hänestä ei näin tarinan alkumetreillä oikein ole muuhun kuin pohtimaan omaa kykenemättömyyttään. Oletettavasti tarinan kaareutuessa Kiuru onnistuu kuoriutumaan ujoudestaan ja muuntautuu rohkeaksi ja räiskyväksi. Lukija ei voi muuta kuin ahmaista kirjan yhdeltä istumalta. Rouhiainen taitaa tämän pelin niin hyvin, että harmitus on melkoinen, kun kirja päättyy. Jos sarjan toinen osa olisi jo julkaistu, olisin tarttunut siihen saman tien.

"Tällaisina päivinä Kiurusta tuntui, että koko universumi oli päättänyt kokeilla, kuinka kauan kestäisi, ennen kuin hän oppisi sanomaan ei." s. 81
"Mitä vikaa oli siinä, että tulisi unohdetuksi? Ettei jättäisi mitään jälkeä?" s. 123 

Eikö meissä kaikissa ole hieman undulaattia (lue Muistojenlukijan sivulta 213)? Itse ujona ja päättämättömänä samaistun helposti Kiuruun ja olen varma, että haukat söisivät minut heti, jos häkkini ovi aukaistaisiin.

Muistojenlukija noudattaa lajinsa kivee hakattuja sääntöjä sankareiden ihastumisista, pettymyksistä ja draamoista. Tämän suhteen lukija ei voi pettyä. Lempi räiskyy ja sydämet murtuvat. Tämän vastakohtana dialogiin tuo kepeyttä loistava Bollywood, jonka vitseiltä ei kukaan ole turvassa. Hän on täydellinen ystävä, vaikkakin oman menneisyytensä varjojen traaginen vanki.

Sarjan pahiksista emme saa tietää paljoa sadistisia metodeja ja jakunväriä enempää tässä ensimmäisessä osassa. He ovat ilmeisen vaarallisia ja tämä uhka toimiikin sankareidemme pääasiallisena motiivina. Rouhiainen on onnistunut ripottelemaan riittävän määrän mysteerejä ratkottavaksi, mutta hän ei sorru viljelemään niitä liikaa ja lukija voi turvallisin mielin luottaa hänen  kerronnallisiin taitoihinsa. 

Suosittelen Muistojenlukijaa ya-kirjallisuuden ystäville ja heille, jotka mielellään pakenevat karua todellisuutta fantasian pariin. Muistojenlukijassa tuo sama todellisuus on yhtä betonisen harmaa, mutta sen asukkailla on kyky manipuloida unia, tunteita ja muistoja. Mitä sinä tekisit, jos voisit nähdä toisten mieliin?


maanantai 18. syyskuuta 2017

Herkkyystestaus (blaa blaata kirjoittamisesta)



Kysyin eräällä foorumilla kirjoittamista harjoittavien mielipidettä kirjamaailmaa ravistelevasta sensitivity reading -ilmiöstä. Kyseessä on kirjailijan tai kustantamon käyttämä palveluntarjoaja, joka esilukee tekstin jonkin vähemmistön tai ihmisryhmän näkökulmasta. Näin kirjailija yrittää välttää sisällyttämästä tulevaan kirjaansa asioita, jotka voisivat mahdollisesti olla loukkaavia jotain vähemmistöä tai jonkin kulttuurin edustajia kohtaan. Teksti käy läpi eräänlaisen herkkyystestin.

Mielestäni ilmiö kertoo kirjallisuuden pyrkimyksestä kehittyä parempaan suuntaan, ottamalla huomioon ne, joiden ääntä ei aiemmin kuultu tai haluttu kuulla tai ylipäätänsä osattu kuunnella. On täysin eri asia sen sijaan, onko ilmiöstä paisunut hilmiö (kärpäsen tapaan). Slate-sivuston artikkelin mukaan Yhdysvalloissa sensitivity reader-palveluita käyttäneet kirjailijat joko uskovat palvelun parantaneen heidän työnsä jälkeä tai vaikeuttaneen sitä. Osa myöntää saaneensa tukea herkkyys-esilukijoilta asioihin, joissa he eivät ehkä olisi omin neuvoin pärjänneet.  Toiset taas pitivät herkkyys-esilukijoiden ehdottamia muutoksia liian suurina ja lopulta koko käsikirjoituksen pohjaideaa muuttavina.

Foorumilla minulle vastasi vain muutama henkilö. Luulen, ettei ilmiö toistaiseksi kiinnosta tai ainakaan huolestuta kirjoittajia Suomessa. Sitä pidetään valtameren toisella puolella tapahtuvana touhotuksena. Vastanneet tukeutuvat omissa töissään perusteelliseen esitutkimukseen ja kirjailijan kykyyn eläytyä henkilöhahmoihinsa olivat he sitten sinisiä, pilkullisia tai kaksitoistaraajaisia.




Oikeiden termien tarkistaminen ei ole kovinkaan vaikeaa. Hieman haastavampaa on ehkä ymmärtää tarkkuudella kuinka toimii tietynlaisen yksilön mieli tai minkälainen käytös on loogista tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin edustajalta. Kirjailijat ovat kautta aikain luoneet henkilöhahmoja, jotka edustavat jotain muuta kuin heidän omaa ihonväriään, seksuaalista suuntautumista, sukupuolta, kulttuuriperintöä, heimoa, kansallisuutta, poliittista näkemystä jne. Joskus he onnistuvat siinä ja joskus eivät.

Sanat ovat voimakkaita ja niitä tulee käyttää harkiten. Kirjallisuuden pyrkimyksenä on tuoda esiin monipuolisesti ihmisyyttä koskettavia aiheita ja tämä käy parhaiten monipuolisen ja tasa-arvoisen representaation kautta. Henkilöhahmoja luodessa on suotavaa tuottaa totuudenmukainen kuva yhteiskunnasta: ei vain valkoihoisia, ei vain motoriikaltaan valideja, ei vain heteroja, ei vain lihansyöjiä.

Vallitsevassa ilmapiirissä esimerkiksi albanialainen valkoihoinen heterokirjailija saattaa kuitenkin miettiä kaksi kertaa ennen kuin kirjoittaa tummaihoisesta muunsukupuolisesta vietnamilaisesta. Häntä kun saatettaisiin syyttää ensin kulttuurisesta omimisesta ja sen jälkeen vielä monesta muusta ajan henkeen liittyvästä epäkorrektiudesta.




Ei kukaan halua tieten tahtoen syrjiä ketään tai luoda henkilöhahmoja, jotka eivät kuvasta todellisuutta, eihän? Sen sijaan en usko, että on kenenkään parhaaksi, että kirjailijat(kaan) eivät enää uskalla luoda (painotan sanaa luoda), koska pelkäävät kritiikkiä. 

Kirjailijuus vaatii paksua nahkaa. Kritiikiltä ei voi välttyä yksikään kaunokirjallisia tekstejä luova. Täydellistä tekstistä ei saa, vaikka mitä tekisi. Kieliasuun jää aina jotain parannettavaa. Juonikin voi kulkea omia polkujaan. Historiallinen tarkkuus yksityiskohdissa saattaa jäädä epävarmaksi. Tahdon vain sanoa, että täydelliseen tarkkuuteen tähtääminen on hyvä asia, mutta onko se lopputuloksessa täysin välttämätöntä? Voiko yksi asia kaataa koko teoksen?

Lukijana arvioin romaania aina kokonaisuutena, mutta jokin yksityiskohta ei siitä tee huonoa tai sen kirjoittaneesta kirjailijasta pölvästiä, ellei kyse ole suorasta aivottomuudesta, kuten homofobiasta. Olen varsin tietoinen, että on kyse vain fiktiosta. Jos haluan varmaa tietoa, luen tietokirjan.  




Kirjailijoilla on ollut ja tulee aina olemaan vapaus kirjoittaa siitä mistä he haluavat. On eri asia julkaistaanko teos tai haluaako sitä kukaan lukea. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, saattaa herkkyys-esilukijoitakin käyttänyt kirjailija kuitenkin saada kritiikkiä, koska mielipiteetkin ovat vapaita. Kuka tahansa voi loukkaantua mistä tahansa, ja näinhän nykyään käy. Kirjailija ei voi millään välttyä siltä, etteikö joku loukkaantuisi hänen kirjoittamastaan. Provokaatiohan eräällä tapaa jopa kuuluu kirjallisuuteen.

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu romaani Oneiron sai kuraa niskaansa kulttuurisesta omimisesta. Hän kirjoitti fantasiakirjan ei-valkoihoisista naisista. Olisiko Lindsted voinut hyötyä herkkyys-esilukijoista? Haluaisin muistuttaa, että hän sai jonkin verran kuraa niskaansa myös yksinkertaisesti sen takia, että on sukupuoleltaan nainen. Kaikkia ei voi miellyttää.

Kirjailijan ei pitäisi antaa kenenkään määrittää sitä, mistä hän kirjoittaa. Se on sydämen valinta ja ylittää kaikki mielipiteet ja konsensukset. Kyse on kirjailijan kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan, edusti hän sitten mitä ihonväriä tai suuntautumista tahansa. Aina se ei ole helppoa. Kirjoittamisessa mikään ei ole. Yhdysvalloissa sensitivity reader on ammattinimike, ja se jo pelkästään kielii liiketoiminnasta ja näin ollen rahasta. Hyvin menestyvällä kirjailijalla ehkä onkin varaa esiluetuttaa tuleva teoksensa kahdellatoista eri herkkyystestaajalla. Suomalaisella marginaalikirjailijalla on lykkyä, jos hän löytää enemmän kuin kaksi asiansa osaavaa tavallista esilukijaa.

Kirjailijan ei pitäisi myöskään tieten tahtoen loukata ketään. Jos oma tietämys ei riitä, on hyvä ratkaisu tukeutua asiaan perehtyneeseen esilukijaan tai taustatutkimusta tehdessä kysyä neuvoa asiantuntijalta. Minulla oli ilo hiljattain neuvoa nuorta kirjoittajaa historiallisissa purjealustyypeissä. Historialliset alustyypit eivät tunnetusti pahoita mieltään helposti, mutta faktat on pidettävä faktoina ja fiktio fiktiona.