torstai 16. helmikuuta 2017

Valeranskalainen

Öklömökliäisiä
Kaikkeen tottuu aikanaan, on myönnettävä. Söin ensimmäisen osterini vuonna 2000. Söin vain sen yhden tulevan mieheni suvun yllyttämänä. Oli aattoilta. Seuraavana päivänä olin niin sairas, että luulin kuolevani, tai ainakin toivoin sitä, sillä niin pahasti vatsaa väänsi. En ollut aiemmin kokenut ruokamyrkytystä.

Yksi osteri. Hmm hmmm.

En sitten koskenut niljakkeisiin moneen vuoteen. Ranskikset saivat pitää herkkunsa. Laittelin mieluummin kraavattua tai savustettua lohta lautaselleni.

Jotain on muuttunut noista ajoista. Ajoin eilen tunnin pelkästään ostereiden takia. Hain niitä kaukaa. Lähempääkin olisi löytynyt, mutta laadun takia kannattaa nähdä hieman vaivaa, ja sen tuoreuden... Astuin Les Délices de la mer -kalakauppaan silmät suurina ruokahimosta. Tiskillä lötkötti jos jonkinmoista lonkeroa ja fileetä. Tarjolla oli myös valmiiksi kypsennettyjä mereneläviä, yksi toistaan herkullisemmissa soosseissa.

Olin tilannut ostokseni etukäteen. Myyjä toi 24 osteria ja puoliksi leikatun rauskun evän. Siinä oli illallisemme. Kyse ei ollut mistä tahansa arkiruoasta. Ei, ei meillä sentään syödä ostereita joka päivä, vaikka tosin, ehkä joskus tulevaisuudessa. Voisin kuvitella muuttavamme viettämään eläkepäiviä Bretagneen tyrskyävän Atlantin rannalle. Siellä voisin käydä jalkakalastamassa rannalta sinisimpukat ja osterit, aina kun sää ja vuorovedet sallivat.

Mutta toistaiseksi ajan tunnin kalakauppiaani luokse.

Osterit ovat juhlaruoka. Yleensä niillä aloitetaan mässäily. Hieman sitruunaa päälle tahi viinietikkasalottisipulisoossia, ja kurkusta alas. Vetäisen nykyään helposti kuusi peräjälkeen. Osterit ovat superfoodia parhaimmillaan. Eivät taatusti lihota, täynnä kaikkea parasta mahdollista metabolismille, ehkä hieman ympäristömyrkkyjä, niin kuin muissakin merestä ylös nostetuissa.

Sanoisin, että osterin syöminen on enemmänkin pyhä ruokarituaali kuin nautinto. Nautinnolla ei sinänsä ole ranskalaisessa keittiö- ja ruokakulttuurissa aina niin suurta sijaa kuin voisi luulla. Pöydässä istutaan joko koko iltapäivä (perhelounas kestää viisi tuntia) tai kahdeksasta puoleen yöhön. Ranskassa syömisessä on kyse istumisesta. Paikoillaan oleminen on raskasta, ja varsinkin kun vyö alkaa kiristää jo pelkkien alkuruokien jälkeen. Onneksi ruokailusta pidetään taukoja. Pöydästä saa nousta ruokalajien välillä. Varsinkin ennen jälkiruokaa pidetään yleensä pitempi paussi, jonka aikana rouvat käyvät vessassa ja herrat tupruttamassa.

Palaan takaisin osteriin sillä se on mielestäni ranskalaisen ruokakulttuurin symboli. Kaikki ranskalaiset eivät tykkää ostereista, eivätkä niitä myöskään syö. Joko heille on käynyt ruokamyrkytys lapsuudessa/nuoruudessa (ikuinen trauma) tai sitten he eivät ole sielultaan todella ranskalaisia. Valesieluisen ranskalaisen tunnistaa siitä, että hän ajaa Audilla. Hän viettää lomansakin ehkä ulkomailla. Mutta pahinta: hän ei syö hanhenmaksaakaan (epäilyttävistä eettisistä syistä).

Minusta on hyvää vauhtia tulossa valeranskalainen. Ajan rellua. Lomilla posotan koko maan halki ranskalaiselle vuorelle. Ja syön siellä normandialaisia n° 3:n ostereita. Osterit jaotellaan kaliipereihin: nollasta viiteen. Viisi on suurin, oikea maxiosteri. Nollia en ole nähnyt koskaan myynnissä. Yleensä tarjolla on 2,3 ja 4 kokoa. Joko bretagnelaista tahi sitten normandialaista. Normandialaiset ovat kalliimpia (vähemmän tuotantoa?)

En ole täysin varma vieläkään pidänkö ostereista, mutta niistä on tullut pysyvä osa ruokakulttuuriani. Pihvini söin verisenä jo vuosia sitten, vaikka sekin oli jotain mitä en vuonna 2000 vielä ymmärtänyt. Ihminen voi muuttua, muovautua ja sopeutua, suupala kerrallaan.






lauantai 4. helmikuuta 2017

Kansainvälisen tason kirjallisuus ja mitä vielä

Sinivalkoista vai jotain muuta?

Erään kustantamon kevään uutuuksia selaillessani silmiin tärähti esikoiskirja, jota markkinoidaan kansainvälisen tason spekulatiivisena fiktiona. Kirja sinällään vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta tapa jolla sitä markkinoidaan pisti miettimään: se että on kv-taso, merkitsisi myös että on kotimainen taso. Kustantamo ei mainitse muiden kotimaisten teostensa kohdalla kumpaa tasoa ne edustavat (eivätkä myöskään käännöskirjojensa kohdalla, että ovatko ne enemmän kotimaista vai sitä kansainvälistä tasoa).

Se on vain mainos. Ei muuta. Lupaus, jostain, mikä jää nähtäväksi. Meillä on Suomessa kovan tason kirjailijoita ja kirjoja, ihan universumin tasolla.

Tarkoituksella tehdyt markkinointikömpelyydet ovat kuriositeetti sinänsä, mutta pelkään, että tallaisen sloganinkin takana piilee pieni totuus: osalla suomalaisia lukijoita on ongelma kotimaisen kirjallisuuden kanssa. On lukijoita, joille kotimainen ei vain yksinkertaisesti kelpaa. Kustantamo on markkinoinnissaan tavallaan löytänyt keinon kiertää ongelman. Jos kotimaista markkinoidaan ihan yhtä hyvänä kuin kalliilla suomennettua (sitä kv-tason), niin ehkä potentiaalinen lukija saadaan huijattua tarttumaan kotimaiseen.

Kovina aikoina keinoja ei kaihdeta.

Suomalaiset rakastavat kotimaista sinappia, lätkää ja saunaa. Eipä tarvitse mainostaa kansalle, että oikein kv-tasoa pelit ja vehkeet. Miksi tämä ei päde kulttuuriin? 

On vaivatonta markkinoida jo maailmalla mainetta niittänyttä kirjaa, ja mainontaa ei tarvita ollenkaan, jos kirja on sovitettu Hollywood elokuvaksi. Sen tähden Suomessa julkaistaan varsinkin nuortenkirjojen kohdalla suhteessa kotimaiseen todella paljon käännöskirjallisuutta. Riittää kun menee kirjakauppaan tai kirjastoon nuortenkirjahyllylle. Se on täynnä hittileffabestsellereitä. Kotimaisen kirjan on vaikea taistella näkyvyydestä näitä monstereita vastaan, mutta ei se tee siitä vähemmän tasokasta.

Minusta olisi aika hienoa, jos suomalaiset suhtautuisivat kotimaisiin kirjailijoihin ja kirjoihin maailman parhaina niin kuin kaikkialla muuallakin maailmassa tehdään. Ainakaan ranskalaista ei tarvitse opettaa lukemaan kotimaista. Tässä asiassa Suomi voi kerrankin ottaa mallia muualta, vaikka onkin maailman paras kaikessa muussa.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Ideoista ja ajasta tai sen riittämättömyydestä (kirjallisuusblaablaata)




Enkeli oopperatalon katolla

Koskaan ei tiedä etukäteen, mistä tarinan ensimmäinen idea saa alkunsa. Kun kuulet laulun varjojen kohdalla kaikki alkoi metsässä. Siellähän sitten rämminkin vuosia. Jotenkin en ihmettele, että tämä viimeisin projekti sijoittuu suurkaupunkiin. On ollut virkistävää vaihtaa kokonaan ympäristöä.

Idea tähän urbaaniimpaan tarinaan lähti liikkeelle useassa eri sykäyksessä. Minulla on eräänlainen ideavarasto, johon tallennan henkilöhahmoja, joilla ei ole vielä tarinaa, esineitä, jotka eivät oikein vielä tiedä, minne ne kuuluvat ja kohtauksia, jotka eivät liity mihinkään. Kun tuota varastoa kerryttää riittävästi, toisinaan sen sisään pakatut asiat alkavat törmäilemään ja tarttumaan toisiinsa. Esine löytää henkilöhahmon, kohtaus sijainnin ja tarinansiemen on syntynyt.


Parfyymipullot museon hyllyllä
Ranskan historia on kiehtonut minua aina. Sen tähden olen kiivas museokävijä. Museot ovat yksi loistavimmista inspiraation lähteistä, mitä on olemassa. Tuon yllä olevan kuvan pienet pullot ovat herkullisen kauniita. Kuvasin ne keväällä 2013 Pariisissa ja aikansa ideavarastossa pyörittyään, aloitin marraskuussa 2016 kirjoittamaan tarinaa yhden pienen sinisen lasipullon ympärille.

Nyt tuo tarina on paisunut kokonaiseksi käsikirjoitukseksi, jonka ensimmäinen versio valmistui viime viikolla. Kolme kuukautta. Aika vauhdilla tuli rykäistyä tuo tarina kasaan. Siinä on vielä työtä kuukausiksi, jos ei vuosiksi. Mutta itse kirjoittaminen oli äärettömän helppoa, kun pohjapiirustus oli selkeä. Tiesin alusta alkaen kuinka tarina tulisi kulkemaan. Se oli juuri tuo suunnittelu ja ideoiden pyörittely, joka vei enemmän aikaa kuin mikään muu.


Eiffelin torni oli alkujaan tarkoitus purkaa v. 1909,
kun se siirtyi Pariisin kaupungin haltuun, kuten muutkin maailmannäyttelyn kohteet.
Aikanaan sisäänpääsy maksoi 5 frangia (hissillä tai rappusia pitkin sama hinta).

Olen päiväuneksija. Arki ruoanlaittamisineen, työmatkoineen ja kissanpaskalaatikon siivoamisineen harvemmin riittää minulle viihdykkeeksi. Uppoudun ajatuksiini, toimitan mitä sitten olinkaan tekemässä kauko-ohjauksella ja ratkon juoniongelmia. Olen juuri se tyyppi, joka näyttää kuuntelevan selostustasi kampaamoreissulta, mutta itse asiassa mietin keinoa piilottaa samppanjapullo ja neljä lasia taskuihin. Juju on siinä, että onnistuu näyttelemään riittävän uskottavasti olevansa tässä ja nyt, vaikka ajatukset liitelisivätkin jossain sata vuotta sitten.


Kävelykeppikauppa. En ole vielä löytänyt sitä oikeaa itselleni,
mutta olen miettinyt hevosenpäänuppia.

Aloittelevat kirjoittajat usein ihmettelevät, mistä ihmeestä kirjailijat löytävät aikaa kirjoittamiseen. Kyllä minä ihmettelin sitä itsekin aikanani. Kokopäivätyö, pieni lapsi, huusholli ja vielä se kissa. Eihän kukaan oikea ihminen kykene pyörittämään tuota kaikkea ja kirjoittamaan siinä sivussa niin, ettei yksikään ihminen tai eläin kuole nälkään tai likaisiin vaatteisiin/paskalaatikkoon.

Kirjoittaminen on valinta. Joko valitset kirjoittaa ja elää sen mukaan, tai sitten et. Tiedän, että kirjoittajalla ei yleensä ole vaihtoehtoja, koska kirjoituskuumeen kun saa, ei siitä koskaan parane. Siinähän sitten kiemurtelet koukussa ja valitat. Mutta kun tämä elämä nyt tapahtui, niin ei siinä voi muutakaan.

Muutama vinkki, jos haluat kirjailijaksi, mutta et halua valittaa joka päivä ajanpuutteesta:

1. älä seurustele
2. älä hanki omakotitaloa ja puutarhaa
3. älä hyvä ihminen nyt ainakaan tee lapsia



Tuommoinen hopeinen sinisellä kivellä olisi aika kiva myös,
mutta siinä pitäisi olla myös sisäänrakennettu miekka...

Olen viime aikoina kiristellyt hampaita, koska menin ostamaan hevosen. Typerys. Mikään ei vie niin paljon aikaa kuin hevonen. Siellähän sitten vietät kaiken arvokkaan aikasi tallilla rasvaamassa satulaa tai tervaamassa kavioita. Sekin oli päätös. Sellainen, jota en nyt varsinaisesti ole koskaan katunut, koska haaveilin omasta hevosesta neljävuotiaasta lähtien. Ja silti se vie minulta joka viikko hirveästi aikaa, niin kuin kaikki muukin elämä.

Elämä.

Ja jos minulla ei olisi tätä kaikkea muuta tylsää ja välillä kivaakin elämää, niin mistähän minä sitten niitä kaikkia hyviä (tai huonoja) ideoita hankkisin? Millä pitäisin täynnä ideavarastoani, josta ammentaa?

Kaikella on hintansa, eikö olekin? Jos kirjoittaminen olisi helppoa, eikä ollenkaan hullun puuhaa, niin eikö se olisi myös jotenkin turkasen paljon tylsempää tai vähemmän arvokasta?

Hyvät tarinat syntyvät hitaasti, todella hitaasti ja usein sykäyksittäin. Ideoiden törmäysten sivumateriana. Ja vaikka kirjoittajalla onkin kaikki se muu elämä siinä ohessa hoidettavanaan, niin uskon ja luulen, että jos muovautuva tarina on riittävän ihastuttava/mielenkiintoinen/purtava, ei kirjoittajalla ole muuta vaihtoehtoa kuin rykäistä se paperille, ajalla tai ilman.

Kirjoittaa voi monella tapaa ja ihan missä vain. Et hyvä kirjoittaja ole ehkä tullut ajatelleeksi, että ruskeakastiketta sekoittaessasi, itse asiassa teet tärkeää kirjoitustyötä. Mietit siinä samalla huiseja juonikuvioita ja päähenkilösi vaatetusta. Menee sitten vähemmän aikaa hukkaan miettiä yksityiskohtia, kun vihdoin pääset koneen äärelle ja teksti luistaa. Suurin osa tämän maailman kirjailijoista joutuu elättämään itsensä ihan muilla kuin kirjoitustöillä. Sitä kutsutaan elämäksi ja se nyt vain on jotain, mikä on sovitettava kirjoittamisen ympärille, tavalla tai toisella. Jos ei onnistu, niin ehkä kirjoittaminen ei ole se sinun juttusi.

Kirjoittaminen on sisukkaiden hommaa hulluja varten.







maanantai 16. tammikuuta 2017

Luettu: The Fifth Season, N.K.Jemisin (2015)


kustantamo: Orbit
sivumäärä: 498 (kovakantinen)
sarja: The Broken Earth #1

N.K. Jemisinin The Fifth Season on järisyttävää luettavaa.

"Here is a land.
It is ordinary, as lands go. Mountains and plateaus and canyons and river deltas, the usual. Ordinary, except for its size and its dynamism. It moves a lot, this land. Like an old man lying restlessly abed it heaves and sighs, puckers and farts, yawns and swallows. Naturally this land’s people have named it the Stillness. It is a land of quiet and bitter irony." (s. 2)

The Fifth Season palkittiin 2016 tieteiskirjallisuuden arvostetuimmalla kirjapalkinnolla, Hugolla. Kirja on saanut kriitikot ekstaasiin ja spefi-yleisön hurraamaan. Silti nämä syyt yksin saatikka yhdessä eivät vaikuttaneet ostopäätökseeni. Maininta omalaatuisesta fantasiamaailmasta ja voimakkaista taikureista sen sijaan kelpasivat ja N.K. Jemisin on tästedes minulle 'keepers'.

Tarina lähtee liikkeelle lopusta ja se ärsytti minua pitkälle yli kirjan puolivälin. En ole täysin sujut tällaisen ratkaisun kanssa. Onneksi se jäi kirjan ainoaksi ongelmakohdaksi ja lukuelämys sai aivoni pumppaamaan mielihyvähormooneita vereen ne kolme päivää, joiden aikana kirjan ahmin.

Valtaisa järistys repii Maan kuoren auki aiheuttaen maailmanlaajuisen katastrofin. Alkaa apokalypsi, kaiken tunnetun ja turvallisen loppu. Kamalaa, mutta onneksi 'Stillness' on tottunut katastrofeihin. 'Stonelore' (historiankirjoitukset) on täynnä tarinoita aiemmista maailmanlopuista ja neuvoja siitä kuinka niistä selvitään. Ei ole täysin selvää sijoittuvatko kirjan tapahtumat tulevaisuuteen vai kokonaan toiselle planeetalle. Veikkaisin ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta sillä ei ole niinkään merkitystä. The Fifth Season on niin monitasoinen, rikas, älykäs ja kiehtova, että millään muulla ei oikein ole väliä. Tuskin söin, kun luin Jemisinin mestariteosta. Vessassakin kävin juosten.

Juoni seuraa kolmen eri ikäisen naisen (lapsen, nuoren ja hieman vanhemman) rajuja elämänvaiheita. Heistä jokainen on 'rogga' tai kauniimmin sanottuna 'orogene', eli taianomaisia kykyjä omaava henkilö, joka voi saada aikaan maanjäristyksen ja nostattaa tulivuoren, mutta myös estää katastrofia tapahtumasta. He ovat yhteiskunnan vihaamia ja moni orogene kuolee lapsena, oman kyläyhteisönsä lynkkaamana, koska heitä pelätään ja vihataan. He ovat erilaisia ja heitä ei pidetä edes ihmisinä. Sen tähden orogene-ihmiset suljetaan tarkoin vartioituun instituutioon Fulcrumiin, joka sijaitsee Stillnessin pääkaupungissa Ymeneksessä. Jokaisella orogenellä on oma vartijansa, jonka tehtävä on tappaa suojattinsa, jos tämä ei suostu kohteluunsa. Orogene-ihmiset ovatkin vuosisatojen saatossa alistuneet orjuuteen, joka on naamioitu yhteisen hyvän palvelemiseksi.

N.K. Jemisin kuvaa henkilöhahmot ihastuttavan tarkasti, täsmällisesti ja oikeudenmukaisesti. Kukaan ei ole paha vain pelkän pahuuden takia. Jokaisella on oma tehtävänsä, jota hän noudattaa tai ei, omista syistään. Ja pahuuskin on vain käsite. Kuka määrittää sen mitä pahalla tarkoitetaan? Vahvimmat vai vastarintaan ryhtyvät?

Kirjan teemoina värisevät vahvasti yksilönvapaus, yhteiskunta ja sen moninaiset rakenteen, uskomukset joille ne on rakennettu, ja joiden takia ne myös usein romuttuvat ja muuttuvat takaisin moreeniksi.

Itse planeetta, Maa (The Earth), on myös tärkeässä roolissa. Nemisin on luonut maailman, jota kaikki maailmanrakennus-hifistelijät voivat vain ihastella. Näen hänen työssään niin historiallisen kuin antropologisen tutkimuksen perfektionistista soveltamista. En haluaisi verrata häntä toisiin kirjailijoihin, mutta väistämättä mielessäni vilahti Ursula K. Le Guin.

The Fifth Season'issa maailma tuhoutuu niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Päähenkilö Essunin maailma päättyy, kun hän löytää pienen poikansa tapettuna kotoaan. Hän epäilee pojan isää teosta ja lähtee jäljittämään kotikylästä paennutta miestään. Takaa-ajosta muodostuu tarinan punainen lanka. Matkalla Essunin seuraan liittyy pieni poika Hoa, jolla on vielä kummallisempia kykyjä kuin Essunilla itsellään. Lukijalle esitetään useampi mysteeri, joista osa saa vastauksen ja osa ei.

Latasin The Obelisk Gate'n jo lukulaitteeseen. Se on The Broken Earth -trilogian toinen osa. Haluaisin tarttua siihen saman tien, mutta The Fifth Season on niitä kirjoja, joita joutuu sulattelemaan hetken ennen kuin tarttuu muuhun. Jemisinin teksti on kaunista, maailma erikoinen ja tapahtumat järisyttäviä.

Harvemmin luen korkeafantasiaa, mutta Jemisin ei kirjoitakkaan perinteistä keskiaikafantasiaa, joka sijoittuu eurooppamaiseen maailmaan. Hänen valtakuntiaan eivät johda valkoiset miehet vaan Jemisinin maailmoissa elävät monimuotoiset kansat ja ihmiset. Se tekee kaikesta kosketeltavan uskottavaa. Hänen tarinansa imaisee mukaansa, upottaa toiseen todellisuuteen ja kriiseihin, jotka on rakennettu tarkkanäköisesti.

Kirja on varustettu kartalla, historiallisella selonteolla ja termiluettelolla. Jemisinin kieli on selkeää ja hänen ilmaisunsa ei kaipaa selittelyjä. En tarvinnut edellä mainittuja lisukkeita asioiden tajuamiseen, mutta ne ovat osa fantasiatraditiota, paikallaan sokerikuorutuksena leivoksen päällä.

Tuntuu mahtavalta lukea hienoa kirjallisuutta, sellaista, jota ei itse usko voivansa saada aikaiseksi. Jopa N.K. Jemisin epäili kirjoittaessaan, ettei vain pysty urakkaan. Onneksi hän pystyi, mutta Jemisin onkin pitkän linjan ammattilainen. jolta on ilmestynyt jo seitsemän fantasiakirjaa ja lukematon määrä novelleja.

kuva: Laura Hanifin, copyright 2015


N.K. Jemisinin blogi: Epiphany 2.0











perjantai 13. tammikuuta 2017

Luettu: The long way to a small, angry planet, Becky Chambers (2014)


Teoksen alkuperäinen nimi: The long way to a small, angry planet (2014)
Sarja: Wayfarers #1
Kirjallisuuspalkinnot: Library Journal's Best SFF of 2016, Barnes & Nobles Sci-Fi Fantasy Blog Best Book of 2015, Reader's Choise, ja ehdokkuudet Arthur C. Clarke Award, Kitschie ja Bailey's Women's Prize.



Lukiessani Becky Chambersin avaruusseikkailua tulin miettineeksi useammin kuin kerran, että lukijat, jotka eivät lue tieteiskirjallisuutta, todella jäävät paitsi paljosta. The long way to a small, angry planet on ihastuttava kirja ja saa lukijan monella tapaa hyvälle mielelle. Se on kirja avaruudesta, suurista kysymyksistä ja ihmisyydestä.

'Planet' julkaistiin alkujaan yhteisörahoituksen voimin, mutta nopeasti se saavutti niin suuren suosion, että Hodderscape osti kirjan maailmanlaajuiset julkaisuoikeudet. Omakustennekin voi olla menestystarina. Ja en ihmettele sitä tämän kirjan kohdalla, niin vetoavasti se imaisi minut mukaansa.

Chambers on luonut universumin, jossa ihmiskunta ei suinkaan ole tapahtumien keskipisteessä. Toiset rodut ovat edistyneempiä niin teknologian kuin yhteiskunnallistenkin asioiden suhteen. Ihmisiä suvaitaan, vaikka jotkut olisivat mieluummin jättäneet heidät GC:n (the Galactic Commons) ulkopuolelle.

Matka alkaa, kun uusi miehistönjäsen Rosemary saapuu The Wayfarer alukselle. Tarina etenee paljon hänen kauttaan kerrottuna, mutta hyppii usein aluksen muiden miehistönjäsenten näkökulmiin, mikä ei haittaa ollenkaan. Pääosaa esittää enemmän aluksen tehtävä porata aliavaruuteen madonreikätunneleita kuin yksittäinen henkilö tai henkilöt. Aluksen jäsenet kapteenista tekoälyyn ovat riemastuttavaa seurattavaa. Heistä muodostuu omanlaisensa rakastettava perhe, joiden puolesta lukija pelkää ja toivoo, ja joiden seurassa saa viettää monta hyvää hetkeä. Jos etsit hyvänmielen kirjaa, tartu heti tähän!

The Wayfarer saa uuden tunnelin porattavakseen, mutta sitä varten aluksen on matkattava Linnunradan keskustaan ja potentiaalisesti vihamieliseen avaruuteen. Matkalla vaanii monta vaaraa, mutta myös ystäviä omine omituisuuksineen. Kaiken lisäksi Rosemaryllä on salaisuus, jonka paljastumista hän pelkää enemmän kuin mitään muuta.

Spefikirjallisuudelle ominaiseen tapaan 'Planet' tuo esiin moninaisuuden kirjon ja tarkastelee konventioita kriittisesti. Chambers ei sorru motkottamaan vaan näyttää vain että asiat voi toki nähdä toisinkin ja mahdollisesti tehdä paremmin. Hän on suvaitsevaisuuden puolestapuhuja, ja heitä ei universumissa ole koskaan liikaa.

Suosittelen kirjaa avaruusoopperan ja hyvän tarinan ystäville. The Wayfarer-sarja sai jatkoa 2016 itsenäisellä osalla 'A closed and common orbit'. Luen varmasti myös tuon jatko-osan, heti kun ehdin, sillä juuri nyt pukkaa markkinoille liikaa hyvää luettavaa, että joudun oikein suunnittelemaan lukemisiani. Hittolainen kuin hyvä juttu!

Seuraavat arviot kirjoitan N.K. Jemisinin The Fifth Season romaanista (WAUWAUWAU) ja kunhan ensin ehdin lukea, Hannu Rajaniemen Näkymättömät planeetat (teleskooppi jo valmiina!). Jossain vaiheessa minun pitäisi lukea jotain muutakin kuin vain spefiä... tai no, helkkari soikoon. Pelkän spefiperheen parissa riittää hyvää luettavaa loppuelämäksi. Miksi soutaa kauemmas kalaan?