tiistai 23. toukokuuta 2017

Luettu: Kultarinta, Anni Kytömäki (2014)

Anni Kytömäen kotisivut


Kustantamo: Gummerus Kustannus
Julkaistu: 03/2014
Sivumäärä: 644 (sidottu)


Tässäpä vasta kumma kirja. Tai ihana ja silti niin erikoinen. Tartuin Kultarintaan jo herranjestas yli vuosi sitten. Tai se tarttui minuun. Kansi veti puoleensa ja esittelyteksti houkutteli metsäläistä. Vai olenko se minä se kummajainen, kun en oikein millään tahtonut päästä tarinaan kiinni. Luin sivun silloin, toisen tällöin. En ymmärtänyt, enkä ehtinyt ja tartuin muuhun. Toiset tarinat vyöryivät ylle.

Pikku hiljaa, niin kuin Anni Kytömäen kerrontakin, Kultarinta silti sinnikkäästi kulki mukanani. Vilkuilin sitä aina kirjahyllyn luona käydessäni. Siellä se yhä oli ja odotti. Ei se mihinkään mene, sanoin ja tein muuta. Ajattelin, että hidas kirja pitääkin lukea ajan kanssa.

Yksi kaunis kevätpäivä pääsin kahdensadan sivun rajapyykin yli ja tarina ei enää päästänytkään otteestaan. Siinähän istuin silmät kipeinä nenä laitteessa. Saikin koko muu maailma asukkaineen odottaa.

Minun ei tarvitse esitellä Kultarintaa. Se voitti Blogistanian Finlandian ja oli ehdokkaana myös Finlandia-palkinnolle. Kirjasta on kirjoitettu lehdissä, sitä on arvioitu blogeissa laajalti ja se on sovitettu näytelmäksi. Jos joku ei tästä kirjasta ole vielä kuullut, tuskin minä voin asialle mitään.

Kultarinta on sukupolviromaani, historiallinen romaani, luontosuhderomaani ja kuten jo mainitsi hidas romaani. Se on metsänraikas, hiljaisuuteen pyrkivä, raadollisen ravisteleva, mielenliikkeissään tummasävyinen, kultareunainen, monasti yllättävä, iholla värähtelevä ja vienosti hymyilevä.

"Hän pudistelee pisarat yltään ja ottaa askelen. Kotimetsä on laaja ja korkea, kuuset pilviin asti, männynrungot vankat kuin valkeat valaat idän merellä. Hän on palannut, ja metsä upottaa hänet sisäänsä epäröimättä." s. 6

Kultarinta on kirja maan hiljaisista, heistä jotka mieluummin tarkkailevat lintuja kuin osallistuvat ihmiskuntaa liikuttavaan meuhkaamiseen. Kirjan päähenkilöille vähän on paljon tai ainakin riittävästi. Kunhan on katto pään päällä, pieni torppa, lähde, kasvimaa, metsän marjat, muutama sieni, kiikkutuoli ja lämpimät käsivarret. Tarvitseeko ihminen enempää.
"Limppu loppuu. Sovitan kyynärpäät kaiteelle ja upotan leuan kämmenkuppiin. Sorsat kaikkoavat. Seisovaan veteen kertyy siitepölynauhoja, jotka sitovat ajatukset aloilleen." s. 74 
Anni Kytömäen sankarit ovat jääräpäisiä ujoja, jotka välttelevät kahnauksia. Yksi lähtee Lappiin mieluummin kuin valitsee puolensa kansalaissodassa. Toinen kieltäytyy asepalveluksesta, kun ei halua koskea aseeseen ja metsääkään ei voi jättää oman onnensa nojaan. Ja tunturin mukaan nimetty tyttö laskee katseensa, ettei häntä kukaan huomaa ja pääse selville ajatuksista. Heissä on rohkeutta, jota moni nimittäisi pelkuruudeksi.

"Haluaisin vain olla rauhassa ja kirjoittaa lintujen nimiä lehtiöön." s. 140
Vastavirtaan kulkeminen on kuitenkin aina ollut vaikeampaa ja rohkeampaa kuin virran mukana laskettelu ja massojen mukana laulaminen ja marssiminen. Sotaisina aikoina rauhan aatteesta puhujat on aina yritetty hiljentää. Valitettavan harva haluaisi edes kuulla. Siinä jo monessa muussakin mielessä Kultarinta on ajaton teos.

"Hanna pitää asunnon ovea auki. Laatikko lipeää sylistäni eteisen lattialle.
-Jos joku selvästi pelkää henkensä edestä, autan häntä.
-Punaistakin?
-Sinistäkin. Ja kysyin tytöltäsi, onko hän tappanut ketään. Hän sanoi että ei ole.
-Uskoitko?
-Uskoin." s. 211

Anni Kytömäki kirjoitti Kultarintaa seitsemän vuotta. Voit lukea kirjan syntytarinan täältä.  Minua kiinnosti erityisesti mistä Kytömäki oli saanut idean romaanilleen. Lapsuudenmaisemissani jököttää hylättyjä puuhuviloita pauhaavan meren rannalla. Sammaleen peittämiä kivijalkoja ihmetellessä mietin usein minkälaisia ihmisiä talossa on asunut, ja miksi huvila on nykyään tyhjillään. Nehän ovat täynnä jännittäviä tarinoita, mutta kun jäljellä on enää kasa lautoja, puoliksi vajonnut kivilaituri ja tuulen laulu koivujen latvoissa...
Onneksi meillä on Kytömäen kaltaisia kirjailijoita, jotka kertovat mitä tapahtui.

"-Kaikkihan maailmassa kuluu loppuun. Vihakin." s. 214

Suosittelen Kultarintaa metsäläisille, suomalaiseen luontoon hurahtaneille, maan hiljaisille, joita ihmiset usein ärsyttävät. Anni Kytömäeltä ilmestyy elokuussa uusi romaani Kivitasku. Maailma taitaakin olla aika hyvä paikka.
 
 
 
 
 


perjantai 19. toukokuuta 2017

Luettu: Itämeren Auri, Johanna Valkama, 2016

Johanna Valkaman kotisivut

Julkaistu: 04/2016
Kustantamo: Otava
Sarja: Metsän ja meren suku #1
sivumäärä: 443 (kovakantinen)


Haa! Sain taas itseni kiinni kirjarikoksesta. Täysin vastuuntunnotonta touhua puolestani. Olin lykännyt - vain jumalat tietävät miksi - Johanna Valkaman Itämeren Aurin lukemista vuoden verran. Mikä mäntti, oikeasti. Onneksi kukaan ei kuollut tästä syystä, mutta kuitenkin, on häpeällistä pantata hyvää luettavaa vain koska........................ ja vielä ilman mitään hyvää syytä.

Voi kuinka ihana tämä tarina onkaan. Lukekaa esittely täältä, jos ette jo tiedä mistä on kyse: komeita urhoja, salaperäisiä noitia, metsänneitoja, huimia merimatkoja. Johanna Valkama on koonnut teokseensa kaiken mitä hyvältä tarinalta voi odottaa.

Auri on topakka, elämäänsä melko tyytyväinen melkein valmis parantaja, vaikkakin tulevaa pohdiskeleva nuori nainen Suolammen kylästä. Eräänä päivänä hän löytää karhun raateleman tuntemattoman nuorukaisen metsästä, ja koska universumi on hyvin tehty, on hänellä taito ja voimat hoitaa tuo outo ja herttisen komea miekkonen tolpilleen. Haakon on tullut meren takaa ryöstelemään kaukaiseen linnavuorten maahan. Suuren aarteen sijaan hän löytääkin jotain arvokkaampaa. Aurin ja Haakonin tie kulkee mutkitellen Hämeen kautta Itämeren eri kolkkiin ja täysin kolhuitta ei matkasta selvitä.

Valkaman kieli on eleetöntä, vaikkakin voimakasta. Sellaista perisuomalaista, ei turhia venkoilla, mutta asiat ilmaistaan selkeästi ja heittelee hän sekaan kansanperinteestä lainattua runolaulantaakin. Hänen tekstiään on ilo lukea. Tarinaa kuljetetaan verkkaiseen tahtiin, ei liikaa viipyillen, turhia suvantoja vältellen, mutta silti ympäristöä kuvaillen, luontoa ihaillen ja ajankuvaan tutustuen. Pidän Valkaman valitsemasta tavasta näyttää juuri sopivassa määrin asioita, esineitä ja asumuksia, mutta missään vaiheessa ei tullut sellainen olo, että tässä nyt selostetaan lukijalle kuin seminaarissa, että näin elettiin tuolloin muinoin (mikä on melko väsyttävää).

Purjehtija minussa tykästyi tietenkint tarinan seilaukseen, saaristoon, kauppasatamiin ja paikkoihin, joista moni on tuttu perhepurjeveneessä vietetyiltä kesiltä.

Kirjan pituus on juuri sopiva ja on melkein ihme, että näinkin iso tarina mahtui hieman päälle neljäänsataan sivuun. Bravo kirjailijalle ja kustannustoimittajalle. Hyvää työtä! Sivujen päätyttyä olin enemmän kuin tyytyväinen. Loppu on täydellinen. Sitten vielä ilouutinen: kyseessä on sarja, eli saamme Johanna Valkamalta lisää jo kesäkuussa, mikä on kohta. Jeesh! Linnavuoren Tuuli on itsenäinen jatko-osa, jossa ilmeisesti tulee esiintymään osittain samoja henkilöhahmoja kuin tässä esittelemässäni ensimmäisessä osassa, mutta ajassa on siirrytty jonkin verran eteenpäin ja sankaritar on uusi. Kirjan esittelyn mukaan tiedossa näyttäisi olevan paljon jännää.

Suosittelen kirjaa Itämeren alueen muinaishistoriasta ja viikinkiajasta kiinnostuneille. Kirjassa on kaikki hyvän romaanin ainekset: matkantekoa, muinaisia uskomuksia, hitunen taikaa, historian tuntemusta, romantiikkaa, taistelua ja oman tiensä kulkemista. Loisto romaani!

Johanna Valkaman kotisivuilta löytyy linkkejä tarinan tapahtumapaikoille ja muutakin infoa aikakaudesta. Historiahan ei ole kiveen kirjoitettu. Se valottuu pala palalta uusien arkeologisten löytöjen myötä. Käypääkä vilkaisemassa Helsingin kansallismuseossa ULFBERTH-viikinkimiekkoja. Ohessa pari museofriikin intoilukuvaa parin vuoden takaa.









torstai 4. toukokuuta 2017

Luettu: A conjuring of light #3, V.E. Schwab (2017)

Kirjailijan kotisivut


Julkaistu: 02/2017 Tor Books
Sivumäärä: 624
Sarja: Shades of Magic, kirja #3

(Sisältää juonipaljastuksia sarjan edellisistä osista. Jos et ole niitä lukenut, duh, lue ne ennen kuin kurkit tätä postausta.)


Victoria Schwab on fantastinen kirjailija. Aloin fanittamaan hänen tuotantoaan luettuani Shades of Magic -sarjan aloitusosan A Darker shade of Magic'in. Lumous pysyi yllä sarjan toisen osan A gathering of shadows'inkin yli, mutta valitettavasti sarjan päätösosan kohdalla se päästi minut otteestaan.

En kyennyt keskittymään teokseen ja jätinkin lukemisen kesken useaan otteeseen. Palasin kirjan pariin vain saattaakseni trilogian loppuun.

A conjuring of light punoo tarinan säikeet yhteen kuten itseään kunnioittavan päätösosan kuuluukin, mutta mielestäni V.E. Schwab ei onnistunut pitämään kudetta kasassa. Kerronta tarpoo paikoillaan hektisen alun ja lopputaistelun välillä 400 sivua.

Kell, Lila, Rhy, Alucard ja Hollande lyöttäytyvät yhteen taistellakseen haamukuningas Osaronia vastaan. Osaron uhkaa punaista Lontoota mustalla magiallaan ja yrittää sysätä Rhy'n ja Kellin isän valtaistuimelta.

Trilogian toisen osan kevytmielisempi areenataistelu on muuttunut oikeaksi sodankäynniksi ja hovielämään kuuluvilta juonitteluiltakaan ei vältytä. Tarinaa maustavat erilaiset taikuudet kuten myös Kellin ja Lilan syventyvä rakkaus, mutta myös prinssi Rhy'n ja merirosvo Alucardin romanttiset välienselvittelyt. Tummemman pohjavireen tarinaan luo jatkuva uhka Osaronin osalta ja moni menettääkin tarinan edetessä rakkaitaan.

Victoria Schwab on luonut supertaikojien oman rodun, antarit, joihon Kell, Lila ja Hollande kuuluvat. He käyttävät veritaikaa ja ovat sen tähden muita taikojia voimakkaampia. Heidät tunnistaa toisesta kokonaan mustasta silmästä ja he ovat myös ainoat, jotka kykenevät matkaamaan todellisuuksien välillä yhdestä Lontoosta toiseen. Näiden kykyjen takia he ovat myös vaarassa, koska keskenään kilvoittelevat kuningashuoneet haluavat heidät omiin riveihinsä, tai orjikseen.

Shades of Magic on kirjasarjana virkistävä uusi tulokas fantasian ystäville. Suosittelen sitä kaikille taioista ja muista maailmoista innostuneille. Vaikka sarjan viimeinen osa ei minua sytyttänyt täysin, ei se silti heikennä koko sarjan lumoa. Odotan innolla V.E. Schwabin The Monsters of Verity -duologian toista osaa Our Dark Duet, joka ilmestyy kuukauden päästä (me onnekkaat fanit saamme lukea todellakin kaksi uutta teosta vuodessa tältä kirjailijalta!!!).





lauantai 29. huhtikuuta 2017

Ponnistus ennen suurta tuntematonta (kirjallisuusblaablaata)

Työn jäljet
Editoinnin loppusuora häämöttää. Tunnen sen värähtelevän työpöydän jalkojen alla ja haistan ilmassa painomusteen suloisenkitkerän tuoksun (vai onko se vain naapurin pihalla palavat risut). Olen editoinut yhden julkaistun romaanin ja melkein kolme muuta käsikirjoitusta. Joka kerta prosessi on ollut erilainen. Julkaisuun asti mennyt teksti työstettiin kustannustoimittajan kanssa ja sitä ei voi verrata loppuun vietynä projektina näihin vielä julkaisupäätöksiä odottaviin.


Sen verran kerron kuitenkin, että verrattuna nyt työstettäviin teskteihin, muistelen esikoisen editoinnin olleen melkoista pimeässä metsässä haparointia. Luin tekstiä kerta toisensa jälkeen, joka kierroksella sitä parannellen sieltä täältä. Tämä siis jo ennen kustantamoihin lähettämistä. Sitä ennen olin työstänyt tekstejäni yhden toisen kirjailijan kanssa, jolta opin paljon. Se oli harjoituskäsikirjoitus, josta ei ollut tietenkään sen keskeneräisyyden takia muuhun kuin opetusmateriaaliksi. Tekemällä oppii.


Nyt työstämäni käsikirjoituksen raakaversio valmistui kolmen kuukauden kirjoitushuuman tuloksena. Korjaan paljon jo kirjoittaessa. Palaan edellisellä kerralla kirjoitetun tekstin pariin lukemalla ja parantelemalla. Kirjoitan tiiviisti, liiankin. Sen tähden lisään enemmän kuin poistan ensimmäisillä korjauskerroilla. Lisään varsinkin kuvailua mutta myös tilanteiden selkiyttäviä selityksiä.


Sovellan editoidessa nyrkkisääntöä, jossa ensimmäinen versio on minulle ja sitä seuraavat lukijoille. Kerron ensin tarinan itselleni ennen kuin muokkaan sen muotoon, joka kelpaa muillekin luettavaksi.


Olen joutunut kirjoittamaan paljon kokonaan uusiksi. Olen myös poistanut paljon kokonaisia turhia kohtauksia. Omaan tekstiin ei saa kiintyä. Sitä pitää voida kohdella kaltoinkin, mutta on pidettävä auki niin silmät kuin sydän ja kyettävä tunnistamaan tekstistä sen voimakkaimmat ja tehokkaimmat kohdat. Niitä pitää vaalia.


Joskus, kun tähdet ja kuu ovat juuri oikeissa asennoissa, teksti purkautuu ruudulle täydellisenä. Näitä kohtia ei pidä sekoittaa kirjailijan lemmikeihin, niihin kuuluisiin, jotka päätyvät mikroaaltouuniin. Lemmikin tunnistaa siitä, että sen kirjoittaminen tuntui kivalta, mutta mitä todennäköisemmin se palveli vain jotain kirjoittajan henkilökohtaista tarvetta kirjoitushetkellä. Päivää paria myöhemmin sama tekstinpätkä ei taas vaikuta enää samalla tapaa. Se on lattea, kliseitä täynnä ja yleensä myös täysin turha kokonaisuuden kannalta. Sen voi lempata oitis.


Olisi ihanaa jos koko käsikirjoitus olisi yhtä kultahippua, mutta toisaalta ei sellaista kukaan jaksa lukea. Lukija tarvitsee vaihtelua, rytmitystä. Kultahippu on se kohta käsikirjoitusta, joka saa lukijan rakastumaan tekstiin. Se on kohta, jota ilman käsikirjoituksella ei olisi sielua. Rusina pullassa. Niitä voi olla tietenkin useampi per käsikirjoitus/kirja. Riippuu pituudesta ja tyylistä kuinka paljon niitä kannattaa ripotella taikinaan.


Kultahippujen vaaliminen on vielä helppoa, kun oppii ne tunnistamaan. Sen sijaan huonon tekstin tunnistamiseen ei tarvita lahjakkuutta ollenkaan. Teksti vain tökkii, se ei toimi ja se tuntuu kömpelöltä, paskatekstiltä. Sitä lukiessa tekee mieli lopettaa koko homma, koska se saa kirjoittajan tuntemaan itsensä maailman huonoimmaksi.


Kun olen itse päässyt yli huonoimmuuselämyksestäni, luen tekstin hampaat irvessä ja mietin kuinka sitä voisi parantaa. Miettimiseen menee välillä kaksi sekuntia. Ratkaisu voi olla hyvinkin helppo. Joskus pelkkä deletointi ratkaisee kaiken. Huh, olipa jees. Joskus teksti on sen arvoista ja juonen kannalta riittävän tärkeä, että sen lause lauseelta ja sana sanalta korjaaminen on välttämätöntä. Siihen menee tietenkin usein koko päivä. Ja sitten on myös kolmas vaihtoehto: uudelleen kirjoittaminen.


On kirjailijoita, jotka kirjoittavat koko käsikirjoituksen uudelleen. En tiedä miltä heidän raakaversionsa muistuttavat, enkä tiedä haluanko tietääkään. Minulla itselläni on yksi tälläinen projekti odottamassa vuoroaan, mutta se vaatii täydellistä uudelleen kirjoittamista vain ja ainoastaan siitä syystä, että aikanaan kirjoitin sen tietämättä mitä olin tekemässä. Jälki oli sen mukaista, eikä sitä voi fiksata paremmaksi muuten kun aloittamalla kaiken alusta. No big deal. No itse asiassa on. Sen takia en ole vielä aloittanut, vaan työstän muita projekteja.

Kirjoittamaan oppii, mutta editoimaan myös. Kirjat syntyvät hitaasti, hyvät kirjat vielä hitaammin.

Loistavaa pitkää kylmää sateista viinillä maustettua takkatulen lämmittämää ja reipasta vappuviikonloppua, kirjojen parissa tietenkin!!!














perjantai 7. huhtikuuta 2017

Luettu: Hän sanoi nimekseen Aleia, Erika Vik, 2017

Gummeruksen esittely kirjasta

Julkaistu: 02/2017 Gummerus
Laji: fantasia
Sarja: Kaksoisauringot
E-kirja: 343 sivua

Hän sanoi nimekseen Aleia 'lla  on meriittinsä, melkoinen pino niitä itse asiassa. Kirja on ihastuttava, mutta samalla se myös sai tämän tytön tuhisemaan.

Kyseessä on puhdasverinen fatasiateos, joka on ensimmäinen Kaksoisauringot-sarjasta. Star Wars fanina oletan tietenkin, että Vikin luoman maailman kaksoisauringot ovat kunnianosoitus aavikkoplaneetta Tatooinen tähdille. Tarina alkaa syrjäisen kylän baarista ja tappelusta, jossa humaltuneet turkismetsästäjät saavat ansionsa mukaan salaperäiseltä muukalaiselta.

"Mennään pojat etsimään pari huoraa", Aarno ehdotti sovinnollisesti. Majavaturkkinen pysähtyi töksähtäen. Katse pyyhkäisi kadun yli ja pysähtyi mulkoilemaan kapakan kylttiä kuin se olisi juuri solvannut häntä. Hän kohensi asevyötään. "Ensin hankitaan lisää viinaa." Hän marssi kadun yli ja toverit seurasivat.  (s. 7)
 

Vik kirjoittaa selkeän tehokkaasti. Kieli on tyylikästä. Hänen tekstiään on ilo lukea. Samalla Vikin esikoinen onnistuu olemaan äärimmäisen visuaalinen. Lukijaa viedään lännenfilmistä toiseen ja Sergio Leonen tunnarit soivat taustalla. Erika Vik on graafinen suunnittelija ja kirjan upea kansi on hänen omaa käsialaansa.

Muistinsa menettänyt nuori ihmisnainen (tai tyttö - ikä jäi epäselväksi) tuupertuu Corildon Ma'Bathaen etuovelle. Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran tuulien tutkija on herrasmies ja hän ottaa naisen/tytön hoiviinsa. Tarinan edetessä lukijalle esitellään pitkä lista mysteerejä:

- Miksi Aleia on menettänyt muistinsa?
- Miksi hän päätyi juuri Corildonin ovelle?
- Ketä tai mitä hän pakenee?
- Mitä Corildonin vaimolle tapahtui?
- Mistä johtuvat oudot uudet tuulet?
- Mitä tulilinnut ovat ja miten ne liittyvät tarinaan?
- Kuka on mies, jolla on toinen valkoinen kivi?
- Minkälaisen voiman valkoiset kivet sulkevat sisäänsä?
- Miksi sininen fennekki seuraa Aleian jälkiä?
- Miten Klaani liittyy Aleiaan?
- Miten Aleia liittyy seleeseihin, vai liittyykö mitenkään?

Tässä vain muutama näin alkajaisiksi.

Hän sanoi nimekseen Aleia on kirja kahden toisilleen tuntemattoman henkilön matkasta halki upeiden lännenmaisemien. He kohtaavat värikkään kokoelman henkilöitä, joista osaa odottaa traaginen kohtalo. Kirjan ehdoton vetovoima on tytön ja vanhemman miehen välille hiljalleen syttyvä ystävyys, ja niin kauan kuin he ovat liikkeessä, tarina puuskuttaa vauhdilla kohti hiljalleen tummuvaa horisonttia.

Sitten yllättäen noin 3/4 kirjasta tuo hienosti rakennettu jännite katkeaa. He saapuvat paikkaan, jonka tapahtumien merkitystä tarinalle en ymmärtänyt. Tämä kirja ei mielestäni tarvinnut lukijaa mahdollisesti koukuttavaa romanttista epäröintiä. Hän sanoi nimekseen Aleia olisi mielestäni voinut kaikessa loistavuudessaan hypätä näiden haparointien yli. En ole romantiikkaa vastaan, mutta tässä se ei vain jotenkin kolahtanut.

Kyseessä on trilogia ja trilogia vaatii omat kommervenkkinsä mitä tulee tarinan kuljetukseen. Mielestäni on täysin hyväksyttävää, ettei ensimmäisessä osassa paljasteta kaikkea. Sen sijaan sarjan ensimmäinenkin osa voi jo raottaa hivenen mysteerien verhoa. Vik heiluttaa korillista pääsiäismunia lukijan nenän edessä, muttei anna tarttumaan niistä yhteenkään. Jäin kaipaamaan edes jotain sillä kiinnostuin tarinasta ja henkilöhahmoista.

Tietenkin joudun lukemaan elokuussa ilmestyvän jatko-osan Seleesian näkijä. Turhautumiseni on vain hyvä merkki tai sitten se tarkoittaa, että alan olla liian iäkäs lukemaan nuorten aikuisten fantasiaa (*kohottaa katseen hetkeksi kattoon*).

Pidin kirjasta todella ja halusin pitää siitä vielä enemmän. Goodreads-sivuston tähditystä miettiessäni vaapuin kolmen ja näljän välillä, mutta laitoin silti neljä tähteä vahvan debyytin ansiosta. Toivon, että jatko-osissa siirrytään takaisin Vikin luomaan ainutlaatuiseen tunnelmaan ja taianomaiseen maailmaan, jossa revolverit sauhuavat ja pienet siniset ketut juttelevat liskojen kanssa. Toivotan Kaksoisauringot-trilogialle tuulta purjeisiin ja menestystä kirjamaailman myrskyisillä merillä.


Suosittelen vierailemaan Erika Vikin kirjailijasivuilla, joilta löytyy kirjailijan kuvituksia ja muuta mielenkiintoista sarjan maailmaan liittyen.