Luettua: Labyrintti, Kate Mosse (2007)

Fantasiaa, ritareita ja ilkeitä salaseuroja. Jos kevyt ja romanttinen viihdekirjallisuus kelpaa lukulistallesi, niin tässä oiva metro-, loma-, lento- tai pääntyhjennyskirja.

Kirja vie lukijansa aikamatkalle Kataarien maailmaan, Pyreneiden vuoristoon ja Carcassonin keskiaikaiseen linnoituskaupunkiin. Kirjan maisema- ja fiiliskuvaus toimii. Henkilöhahmot ovat tyypillisiä romanttisen eepoksen heppuja ja leidejä.

Tarinaa kuljettaa eteenpäin mysteerien sekasotku, jota setvii nykyajassa elävä opiskelijatyttö Alice (joka sattumalta löytää arkeologisen kaivausalueen laitamalta mystisen luolan) ja 800 vuotta aiemmin elänyt Alaïs, josta tulee suuren salaisuuden suojelija.

Pidin kirjaa enimmäkseen viihdyttävänä, vaikka lukemista haittasikin varsinkin kirjan loppupuolella hyppiminen ajassa vuosikymmeniä eteenpäin tarinan kerronnallisista syistä (se ei ole välttämättä lukijasta kivaa).

Kirja toimii myös jonkinlaisena puolustuspuheenvuorona Kataareiden puolesta. En tunne tarkemmin tarinan historiallista paikkaansa pitävyyttä, mutta luulen kirjan olevan suurin piirtein tarkka Kataareihin liittyneistä vainoista. Labyrintin luettuani mieleni tekee päästä katsomaan Carcassonia. Häpeilemättä myönnän myös pitäneeni tarinan miekka ja viitta -kohtauksista.

Kate Mosse on taas yksi brittikirjailija lisää, joka kirjoittaa hyvin Ranskasta ja ranskalaisista. Kirjailijan intohimo Carcassonin seutuun on päivän selvää. Labyrintti on yli 600 sivuinen.

Mysteerinen puhelinhuijari

Kiitos Mon accentin sain lisää tietoa minulle soitelleesta puhelinhuijarista. Suosittelen lukemaan verkkolehden sivuille kirjoitetun varoituksen ja kertomaan siitä muillekin ulkosuomalaisille.

Hyväuskoinen hölmökö?

Tänä aamuna heräsin puhelinsoittoon kesken makeinta kauneusunta. Se oli Juhani Jotain, joka soitti Jostain. Höristelin korviani tajutakseni, että mies puhui suomea ja että mies oli minulle täysin tuntematon. En oikein halunnut ymmärtää, että mistä oli kyse. Linja oli huono ja mies puhui nopeasti ja nielaisten puolet sanoistaan. Sen verran ymmärsin, että hän oli löytänyt minun nimeni ja puhelinnumeroni internetistä.

Pyysin häntä toistamaan, että kuka hän oli ja että mitä hän halusi. Juhani alkoi sitten selittämään todella pitkää ja paksua tarinaa. Hän kertoi olevansa freelance-valokuvaaja, joka oli aikanaan asunut Ranskassa ja vielä tässä ihan minun lähelläni kylässä nimeltä xxxx. Hän oli nyt ollut monta kuukautta töissä Aasian maissa kuvaamassa tulvien tuhoja. Hän kysyi, että muistanko viime jouluiset Bangkokin tulvat? No kyllä muistan, katsonhan minä teeveestä uutiset joka päivä. Herranjestas.

Sitten mies ryhtyi selittämään hänelle sattunutta pankkikorttionnettomuutta, jossa ilkeä automaatti oli syönyt hänen ainoan korttinsa. Juhani seposti myös, ettei Bangkokissa ollut Suomella lähetystöä ja että hänen kaikki rahansa olivat pankkitilillä Caisse d'Epargne -pankissa kylässä xxxx kahdenkymmenen minuutin ajomatkan päässä minun kotoani. Mies pyysi voisinko etsiä kyseisen pankin puhelinnumeron luettelosta, koska hän ei löytänyt tietoja internetistä. Sitten mies sanoi soittavansa puolen tunnin päästä uudelleen, jotta saisin rauhassa kaivaa numeron ja juoda kupposen kahviakin. Kuinka ystävällistä.

Raavin päätäni ensin. Mietin. Etsin pankin numeron. Join kahvini. Mietin lisää. Jotenkin tuntui oudolta ja olin varma, ettei mies soita enää. Mutta hän soitti ja tasan ajallaan. Juhanilla oli nyt kiire, koska hänen lentonsa takaisin Suomeen lähti neljän tunnin päästä, ja että hän ei tiennyt kuinka hän voisi saada tililtään tarvittavat rahat parin yön hotellilaskua varten ja vielä 25 euroa lentokenttäveroa varten.

Annoin miehelle pankkikonttorin puhelinnumeron ja sanoin, että minä en valitettavasti tänä aamuna voisi sen enempää tehdä, koska olin lähdössä tekemään satulakauppoja. Mies sitten ilahtui kuullessaan, että ratsastan ja kertoi Pia Pantsun, suuren suomalaisen olympiasankarin, olevan hänen serkkunsa. Sitten Juhani ilmoitti, että hänen olisi äkkiä saatava rahaa tililtään ja mietti ääneen puhelimessä miten sen voisi hoitaa Western Unionin kautta. Annoin Juhanin suoltaa juttua. Hän kertoi seuraavaksi olevansa lähdössä Syyriaan keikalle tiistaina. Hänen olisi pakko päästä lennolleen takaisin Suomeen tänään. Sitten hän mainitsi palkkion.

Mies oli valmis korvaamaan hänen auttamisestaan koituvat kulut ja vaivan. Hän pyysi minua menemään hänen pankkiinsa kylään xxxx tuossa aivan lähellä, nostaa valtakirjalla 200 euroa ja lähettää 100 euroa hänelle Bangkokiin Western Unionin kautta.

Vastasin kohteliaasti Ei Kiitos.

Olen työssäni tavannut jos jonkinlaista huijaria ja he vaikuttavat kaikki ihan normaaleilta ja hyväntahtoisilta ihmisiltä. He ovat pukeutuneet siististi, puhuvat ystävällisesti ja heillä on aina jotain maailmaa suurempaa työn alla. Kuten vammaisten lasten, vammaisten eläinten tai vammaisten mummojen auttaminen. Ja sitten he iskevät.

Jos Juhani soittaa, sanokaa hänelle: Hyvä yritys!

Minusta on suorastaan loukkaavaa, että joku aliarvioi muiden ihmisten älykkyyttä tässä mittakaavassa. Jos Juhani olisi pysynyt vähän yksinkertaisemmassa tarinassa ja jos minulla ei oikeasti olisi ollut muuta puuhaa tänä aamuna, olisin ehkä lähtenytkin miehen pankkiin asioita selvittämään. Tämä neuvoksi muille huijareille! Sen sijaan pidän pelottavana sitä, etten ole turvassa edes kotonani kaiken maailman Juhaneilta. Haluni ja vakaumukseni auttaa muita, varsinkin muita suomalaisia pulassa, on mahdollisuuksien mukaan lähes tulkoon rajaton. Kismittää vain se, että ensimmäistä kertaa kun joku pyytää apua, niin olen tulla huijatuksi.

Pistäkää lukijat sana kiertämään. Joku jossain saa ehkä ensi lauantaina kummallisen puhelinsoiton.

Kaima

No nyt on blogin kuuluisuus ponnahtanut pilviin, kun kuningashuoneita myöten lukevat. Olisivat kyllä voineet ihan ekaksi eikä vasta neljänneksi  laittaa nimeni muksulle. No siinä taisi olla muutamaa tärkeämpi tanttarainen jonossa edellä. Joka tapauksessa tervetuloa maailmaan pienokainen ja yritähän olla siisti ja cool prinsessa, eikä mikään skandaal-beibi.

Valitettavasti minun pitää myös informoida heidän Majesteettejaan, ettei Mary ole ihan oikea nimeni, mutta ei kai sillä niin väliä, kun pikkurinsessalta menee kuitenkin muutama vuosi ennen kuin hän oppii niitä kaikkia valtion papereihin signeeraamaan.

Minkähänlainen lempinimi tälle prinsessalle keksitään? Vickan ja Maddy vääntyivät helposti isompien prinsessojen pidemmistä nimistä. Estellestä on vaikeampi lyhentää mitään näppärää....ja Tellu on jo käytössä Tellervolla. Stella voisi olla aika söpö. Lilla Stellan.

No ei vaiskaan, mitäs minä noista täällä lehmien keskellä tietäisin. Vähän tuli ylevä olo lehteä lukiessa ja kivaa oli lukea muuta kuin maailman hirveyksiä.

Voihan lehmä!

Miksi tulla Normandiaan lomalle? Mitkä ovat seudun parhaat turistihoukuttimet? Asiaa on pohdittu ja pohditaan joka vuosi, kun turismia edistävät organismit luovat strategioitaan ja painattavat esitteitä niiden pohjalta. Järjestäen esitteet täytetään kuvilla vehreistä niityistä ja pittoreskeista kylistä kirkontorneineen. Ja melkein aina kantta koristaa lehmä.

Seutua markkinoidaan lehmä-brändillä myös Pariisin maatalousnäyttelyssä. Lehmäparat raijataan sinne viikoksi kaupunkilaisten taputeltaviksi. Normandian lehmät ovat suomalaisillekin tuttuja mustavalkoisia maitolehmiä. Tosin näiden lehmien utareista lypsetään täyskermaa. Ja kermaa käytetään ihan kaikkeen ruoanlaitossa, vaikka ensin se kaikki paistetaan voissa. Ja alas nuo rasvat huuhdotaan siiderillä ja jälkiruuaksi maistellaan Calvadoksella valeltua omenapiirakkaa. Tästä huolimatta normannit eivät ole liikalihavia, verenpainetaudin kanssa kamppailevia ja käveliä sydäninfarkti-pommeja. Tai eivät ole ainakaan vielä.

Yhteen vähän isompaan lähikylään tuli vuosi sitten mäkkäri. Siitä huolimatta, että paikalliset ovat periaatteessa roskaruokaa vastaan, muodostavat he pitkiä jonoja mäkkärin kassalle. Ajat ja mielipiteet muuttuvat. Elämä jopa Ranskassa on muuttunut hektisemmäksi, perheenäidit tekevät uraa ja illallisen valmistamiseen ei enää riitä aikaa.

Seudun markkinoiminen turistelle ruoalla ja juomalla on hyvin ranskalaista. Joka paikalla on omat erikoiset juustonsa ja juomansa. Mutta minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Normandialle pitäisi löytää muitakin hyviä puolia.

Seudun kivisiä rantoja huuhtelee valitettavast viileä ja ruskea kanaalin vesi. Rantalomalle tänne ei kannata tulla. Kulttuurin puolesta seudulla on vähän enemmän tarjottavaa, vaikka muutaman maalarin maalaukset ja katetrdaalit ja kuolleiden kirjailijoiden kodit käy läpi parissa päivässä. Kaiken lisäksi yleensä sataa.

Mutta. Uskaltaako maailmassa kohta matkustaa enää mihinkään. Uutisia jos lukee, niin ei. Sen lisäksi lentäminen kaukomaille on aina vain kalliimpaa ja autollakaan ei viitsitä kohta lähteä lomille Etelä-Ranskaan, koska bensa on kohta samoissa hinnoissa kullan kanssa.

Millä siis houkutella britit, sakut ja lentävät hollantilaiset ja myös nuivat pariisilaiset tulemaan Normandiaan lomille?

"Are you here for the cows?"

Itse olen matkannut Skotlannissa Skyen saarelle ihan vain saaren "very hairy cows"ien takia, mutta en usko, että sen enempää M and Mrs SCOTT kuin Mr et Mme LEFEBVRE etsivät lomapaikkaa sen mukaan, että siellä voi nähdä mahdollisimman paljon lehmiä. "Oh look my dear, there's another one!"

Yksi sana (tai kaksi) vastaukseksi : vihreä turismi. Sitä on kehitettävä, jotta Normandia ei jää muusta maailmasta jälkeen. Britit ovat jo ajaneet meistä ohi polkupyörillä (katso juttuni "Pyörätie"). Normandialla voisi olla paljon tarjottavana, jos täällä vain alettaisiin keskittyä tulevaisuuteen ja innovaatioihin ja niihin satsattaisiin.

Ja miksi minä puhun lehmistä tänään. Sen takia, että päivän lehden luettuani sain tarpeekseni sioista.

Biletystä

Riossa alkoi sambailu tänä viikonloppuna. Myös Venetsian ja Nizan karnevaalit avattiin. Mutta oletteko kuulleet Dunkerquen karnevaaleista? Tiedättekö missä on Dunkerque?

Se on meren rannalla lähellä Ranskan ja Belgian rajaa. Se on siis pohjoisessa. Kylmässä. Nord'in asukkaista tiedetään jo pelkästään "Bienvenu chez les Ch'tis" elokuvan ansiosta, että he ovat lämminsydämisiä, juhlaherkkiä ja herkkähymyisiä. Kyllä tätä kaikkea tarvitaankin, kun halutaan järjestää karnevaalit keskellä talvea.

Vai onko kyseessä juuri talven selättäminen? Huomenna vietetään Mardi Gras'ta ja se on juttu erikseen. Jo nimi tarkoittaa rasvaista tiistaita ja viittaa mässäilyyn. Ennen juhlittiin syömällä ennen paaston alkua, ja jos oikein olen ymmärtänyt päättyy paasto Pääsiäiseen. Eli kyseessä on alkujaan ollut uskonnollinen juhla. Nykyään mardi gras'ta juhlitaan esimerkiksi syömällä lettuja koulussa naamarit naamalla tai sitten ei mitenkään. Osa luokanopettajista on huomenna lakossa. Meniköhän hilloa vähän liikaa lattialle viime vuonna...

Dunkerquen karnevaali on satoja jos ei tuhansia vuosia vanha perinne ja kaupungin asukkaat osallistuvat siihen joka vuosi samalla tarmolla ja hurmoksella. He pukeutuvat hupaisasti. Tanssivat ja laulavat kaduilla, marssivat erilaisissa muodostelmissa ja yrittävät napata sillejä, joita heille viskoo kaupunginjohtaja. Sillit pitää syödä siltä istumalta, koska se tuottaa onnea. Ne on onneksi savustettu.

Olen seurannut jo kolmen viikon ajan Ginetten nypertämistä. Gigi on tarhantäti, joka lapsia vahtiessaan näprää silkkipaperikukkia. Viime viikolla hän siirtyi keltaisista papereista punaisiin. Kukkia tarvitaan tuhansia,koska niillä koristellaan kesäkuun karnevaalin autot ja lavat.

Täytyy myöntää, että vuosia sitten ensimmäistä kertaa nähdessäni Corso Fleuri'n, jäi leuka roikkumaan hetkeksi. Ja joka vuosi he näpräävät uudet vaunut ja joka vuosi he aloittavat kukkien näpräämisen jo tammikuussa. Ei voi kuin (huokaista) ihailla.

Talvella siis talvikarnevaalit ja kesällä toiset mokomat juhlistamaan kadulla marssimisen riemua. Marssiminenhan ranskalaisilla on verissä, mutta ei aina välttämättä lakkomanifestien tai muiden mielenosoitusten tahdittamana. He järjestävät myös iloisia kulkueita tasavertaisuuden vuoksi. Ja pitäähän kylän orkesterin ja majorettien näyttäytyä edes kerran vuodessa.

Turhaa lähteä Rioon asti, lähempää löytyy Dunkerque.

Tipsyn korun arvoitus

Tänään lehdessä ei ollut paljoa luettavaa jokapäiväisten vaalihössytysten lisäksi. Viimeisellä sivulla silmäni osuivat sanaan "trésor". Pieni artikkeli kertoi varastetusta timanttikorusta, hautapaikan häpäisystä ja urbaanista legendasta. Ja siitä miten tämä kaikki liittyy Tipsy-nimiseen villakoiraan?

Kuva: Luigi Diamanti

Vuonna 2003 eräs varakas, jos ei ökyrikas, nainen hautasi koiransa Asnières-sur-Seinen eläinten hautuumaalle. Myöhemmin kylillä lähti kiertämään juoru, jonka mukaan koira olisi haudattu timanttikaulapantoineen. Joku tai jotkut halusivat ilmeisesti tarkistaa asian laidan. Tipsyn hautaa ei voi olla huomaamatta. Sitä koristaa valtava punainen sydän ja kuva Tipsystä. Helmikuun 4. ja 5. välisenä yönä joku tunkeutui hautuumaalle, jolle on haudattu kissoja, koiria, kanarianlintuja, hevosia ja myös yksi leijona.

Sveitsissä asuva omistajatar vahvisti, että haudassa oli ollut 9 000 euron arvoinen timanttikaulapanta ja hän on tehnyt asiasta rikosilmoituksen. Hän myös kertoi olevansa täysin murtunut tapahtuman johdosta.

"On kummallista todeta, että omistaja on laittanut 10 000 euroa koiransa hautaan, varsinkin näin laman aikana", kertoi Asnières-sur-Seinen kaupunginjohtaja Sébastien Pietrasanta. Jotta ilkivallalta vältyttäisiin jatkossa, hän alleviivaa, ettei kaikissa kissojen ja koirien haudoissa ole aarteita.

Hautuumaa on toistaiseksi suljettu rikostutkimusta varten ja myös Tipsyn marmorisen hautapaaden korjaustöiden ajaksi. Oliko varas yksi hautuumaan monista vierailijoista, joka oli sattumalta kuullut puhuttavan kaulapantaan liittyvästä urbaanista legendasta? Vai yksi rikkaan amerikkalaisen tutuista?

Mene ja tiedä. Itse olen häkeltynyt uutisesta, mutta en kerro kenen puolesta.

Lähteeni ja kaulapannasta kertova artikkeli Le Point-lehden sivuilla.

Paikka johon palata (aina vain)

Jos ette ole jo käyneet siellä, niin suosittelen visiittiä, jos tienne Normandiaan asti yltää.

Saavuin Etretatiin ensimmäisen kerran pyörän selässä. Halusimme vaihtarikaverusten kesken viettää viikonlopun luonnon helmassa. Hengittää. Tutkailla. Ihailla. Vain viikkoa aiemmin olimme ostaneet kauniit vaaleanpunavioletit käytetyt pyörät. Ymmärsimme Etretatin matkalla, että olimme maksaneet niistä liikaa.

Eräs kaunis lauantai aamu pakkasimme pyörämme ja itsemme junaan ja ajoimme Le Havreen. Emme viihtyneet tuossa betonibunkkeri ja satamakaupungissa pitkään. Vain sen verran, että etsimme turvallisen pyöräreitin kohti Pohjoista. On ihmeellistä, miten joistain kaupungeista on melkein mahdotonta päästä pois. Mutta se toi matkaan vähän seikkailua, kun kyselimme pyöräreittiä paikallisen citén asukkailta. Hullut turistit!

Saavuimme Etretatiin alkuiltapäivästä. Ajoimme aivan rantaan, kiinnitimme pyörämme kaikin mahdollisin mukaan otetuin lukoin ja vempaimin rantabulevardin kaiteeseen, ja ihailimme. Tajusimme heti tulleemme paikkaan, missä sielu liitää. Tunsimme olomme niin kevyiksi, että suorastaan hyppelehdimme ylös rantapolkua, jota pitkin pääsi ylös kalkkikivijyrkänteelle.

Muistan vieläkin sen hetken, kun istahdin heinikkoon polun vieressä. Katselin kukkia, merta ja aurinkoa. Ja soitin äidilleni. "Haloo! Arvaas missä minä olen?" Olin ensimmäistä kertaa todella onnellinen siitä, että olin tullut Ranskaan.

Turkoosi meri ja valkoiset rantajyrkänteet muodostavat kontrastin, jota silmä ihailisi ikuisesti. Ja me ihailimme Etretatin värejä ja hyväilimme pyöreitä rantakiviä kunnes tuli ilta, ja tajusimme, että meidän olisi parasta löytää majapaikka. Olimme täydessä viattomuudessa ja kokemattomuudessamme jääneet ajattelematta, että on yleensä hyvä varata etukäteen, varsinkin syksyn viimeisinä kauniina viikonloppuina, ja ainakin Etretatissa. Kävimme puhelinkiskan keltaiset sivut läpi. Epätoivo ilmeistyi soitettuamme viimeiseenkin kylän hotelliin. Kaikkialla oli täyttä. Meillä oli vaihtoehtoina joko lähteä polkemaan takaisin Le Havreen pimeällä tai nukkua rannalla...

Kumpikaan vaihtoehto ei kiehtonut.

Selasimme puhelinluettelosta listan seudun Chambre d'hôte -paikoista. Soitimme niistä useaan, mutta nekin olivat täynnä ja olimme melkein valmiit itkuraivariin ja pelipöksyjen repimisiin. Mutta sitten meille vastasi Chez Alice. Se oli pelastuksemme. Majatalo sijaitsi vain kahden kilometrin päässä Etretatista ja heillä oli tilaa. Ja paikan omistaja huolestui surkeasta tarinastamme niin paljon, että hän ajoi meitä puoleen väliin matkaa vastaan ja saattoi meidät perille. Saimme iltapalaa ja tutustuimme erittäin charmikkaaseen majoitusmuotoon. Vasta aamulla tajusimme kuinka paljon meillä oli ollut onnea. Emme nukkuneet ainoastaan oikeissa sängyissä vaan uskomattoman elegantisti ja maulla sisutetussa vanhassa maison de maître'ssa. Talolla oli tarjota pieni puutarha, jumalainen aamiainen ja kissakin rapsutettavaksi. Ja omistajatar tenttasi meiltä puoliksi kauhuissaan ja puoliksi haltioissaan edellisen päivän retkestämme.

Chambre d'hôtes majoitus on yhä mielestäni paras mahdollinen tapa yöpyä yö tai pari. Se on yleensä halvempaa kuin hotellissa, omistajat ovat useimmiten herttaisia ja itse talot todella söpöjä. Ja chambre d'hôte saattaa myös pelastaa hölmön pinteestä.

Omistajatar ajoi yhden joukkueemme jäsenen takaisin Le Havreen, koska omistajatar ei halunnut, että nuori ja sinisilmäinen blonde pyöräilee yksin maiden ja mantujen halki. Me kaksi muuta jatkoimme tyytyväisinä matkaa kohti Fecampia. Matkalla pysähdyimme yhtä monta kertaa ihailemaan maisemia kuin laittamaan ketjuja takaisin paikoilleen, tai milloin mitäkin. Fecampiin saavuttuamme menimme Benedictine-palatsissa ensin pesemään öljyt käsistä ja vasta sen jälkeen kiertämään huikeaa pytinkiä. Benediktiini-likööri ei ole mitenkään ihmeellistä mielestäni, mutta itse palatsi on näkemisen arvoinen. Fecamp on myös nätti merenrantakaupunki. Ja sieltä pääsee junalla takaisin, minne sitten tarve onkin takaisin päästä.

Palasimme noin vuosi myöhemmin Etretatiin juhlimaan kaverini pyöreitä vuosia. Yövyimme tietenkin Alicen luona. Tällä kertaa omistajatar heitti meidät syömään juhlaillallista Etretatin huisimpaan kuppilaan: Le Donjon. Saimme salin parhaan pöydän, josta ihailimme tähtien syttymista meren yllä. Joimme. Söimme. Ja olimme saada aivoverenvuodon laskun saavuttua. Olimme vain opiskelijoita. Se oli silkkaa hulluutta. Ja jos Le Donjonin lasku ei saanut ruokaa sulamaan, niin Etretatin kasinolla ymmärsimme, että oli aika palata kiltisti takaisin Alicen luokse. Joku raja sentään (jos ne vain tietäisivät miten opintolainalla voi laittaa elämän risaiseksi).

Mutta. Les folies sont les seules choses dont on ne regrette rien.

Olen tainnut palata Etretatiin viisi tai kuusi kertaa sen jälkeen. Viimeksi vein poikani lennättämään leijaa Etretatin rannalle lokakuussa. Aurinko paistoi ja meri oli turkoosi.

Rakkauden päivä

Elit sitten parisuhteessa tai yksin tai ulkoavaruuden öklin kanssa, niin tänään voit juhlistaa sitä menemällä ulos syömään, leffaan, lahjaostoksille tai tarjoamalla kukkia (vaikka itsellesi). Se edesauttaa kansantaloutta, tuhlaaminen siis.

Rakastaa kannattaa joka päivä. Arvostaa ja olla arvostettu.

Rakettitiedettä

Ariane 5 raketin Vulcain moottori Pariisin Cité des Science'ssa.

Mitä yhteistä on Ariane 5:llä ja Normandialla?

Kun puhutaan avaruudesta, raketeista ja satelliiteista, tulee mieleen ensin Nasa ja sukkulalennot. Mutta nuo kaksi asiaa ovat jäämässä historiaan. Yhdysvaltain avaruusohjelma kärsii rahapulasta ja sukkulatkin on viety museoon. Astronautit vie nykyään taivaisiin Venäläisten Soyouz-raketti kosmo- ja muiden nauttien kanssa. Siitä on tullut eräänlainen kimppakyyti.

Kiina, Japani ja Intia kyhäävät omia ohjelmiaan ja suunnitelmissa on jos jonkinmoista lentoa kiertoradalla ja kiertoradalta, kuuhunkin kaihoavat.

Nyt juuri tällä hetkellä Kansainvälinen avaruusasema vahtii meitä tuolla ylhäällä ja lähettää maahan avaruutta fanittavien iloksi kuvia ja videota. Juuri männä viikolla julkaistiin kuvaa revontulista, jotka tanssivat maan yläilmakehässä. Asemaa tullaan käyttämään vähintään vielä 8 vuotta ja sen jälkeen se luultavammin ohjataan kohti Tyyntä valtamerta kuten edeltäjänsä Mir. Presidentti Obama pisti pisteen amerikkalaisten haaveille palata kuuhun ja Marsista he eivät kai koskaan puhuneet vakavissaan. Kaikki rahat menivät maan kamaralla sotimiseen.

Jos jossain, niin Normandian Vernon'issa, vielä rakennetaan raketteja, tai rakettimoottoreita ainakin. Vernon on eurooppalaisessa ja ranskalaisessakin mittakaavassa täysin tuntematon kaupunki. Jos se jostain tunnetaan niin sijainnistaan Givernyn ja Monet'n puutarhan lähellä. Minäkään en paikasta paljoa sen enempää tiedä.

Mutta kaupungin nimen etukirjaimen mukaan on nimetty Viking, Vulcain 1 ja 2 ja Vinci. Moottorit, jotka ovat puskeneet (tai räjäyttäneet) monen monta satelliittia kiertoradalle. Moni ranskalainenkaan ei tiedä tätä. Tai aihe ei kiinnosta. Minusta raketit ovat kiehtovia. Jos olen jostain haaveillut penskasta asti, niin siitä että joskus pääsisin näkemään raketin laukaisun. Siis ihan oikean avaruusraketin. Valitettavasti mieheni ei mieli lomille Ranskalaiseen Guyanaan ja vielä vähemmän Baikonuriin.

Kävimme joululomilla Pariisin Cité des Science'ssa ihmettelemässä väenpaljoutta. Onneksi mahduimme planetaarion esitykseen, universumi-näyttelyyn ja katsomaan Geode'n Hubble-elokuvan. Sen lisäksi että tässä maassa on paljon taidemuseoita, on tällä maalla paljon tarjottavaa tieteiden alalla. Ja se on asia, johon ranskalaisten tulisi keskittää enemmän huomiota ja varoja. Olen varma, että jos Vernoniin joku äkkäisi rakennuttaa Kennedy Space Centerin tapaisen avaruus- ja tiedepuiston, riittäisi siellä vähintään yhtä paljon vierailijoita kuin Pariisin Disneylandissä.

Valitettavasti yliopistojen tutkimusmäärärahoja on jatkuvasti leikattu ja maan kehitys tieteiden alalla on lähes tulkoon pysähtynyt. Kuuluvatko Ranskan tiedemiehet pian museoihin kuten maalaritkin?

Koulumuistoja

Jostain syystä heräsin tänä aamuna muistelemaan Ranskaan saapumista. En ajattele niitä aikoja mitenkään kaiholla, vaikka nostalgiaa opiskeluvuosissa toki on.

Tulin tänne vaihto-oppilaaksi vakaana aikeenani palata kotiin vuoden seikkailun jälkeen. Eräs syksyinen ilta talutimme vaihtari kamuni kanssa pyöriä alas jyrkkää ja liukasta mäkeä. Palasimme koulupäivän päätyttyä kämpille ja juttelimme Ranskasta ja ranskalaisista. Muistan sanoneeni: "Minä en kyllä missään nimessä pystyisi täällä asua saatikka ihastua yhteenkään paikalliseen kaksilahkeiseen." En muista mistä keskustelu sai alkunsa, enkä muista miten se päättyi.

En tiennyt silloin mistään vielä mitään. Olin 10...11 vuotta nuorempi. Elämä opetti.

Kämpillä valmistauduimme juhlimaan Beaujolais Nouveau'ta. Ja on suureksi osaksi juuri tuon viinin syytä, että asun täällä yhä. Miekkailullakin on osasyynsä, mutta se on tarina erikseen.

Kävimme koulua kartanossa, kauniissa vanhassa rakennuksessa, jossa veti kaikissa nurkissa massiivisista takorautapattereita huolimatta. Sain silloin esimakua paikallisesta kylmä-kostea-home-rakentamisesta. Paikalliset oppilaat tulivat parempiosaisista perheistä, joilla oli varaa maksaa kersoilleen koulutus. Vaihto-oppilaita oli noin 15 (saksalaisia, muutama britti, muutama jenkki ja kolme suomalaista).

Asuntomme olimme hankkineet itse, monen kiemuran kautta. Ensimmäisen yömme nukuimme kolmannen suomalaisvaihtarin opiskelijasolun lattialla (hän oli saanut kämppänsä koulun kautta, koska hänen suomalaisella koulullaan oli sellainen sopimus ranskalaisen oppilaitoksen kanssa). Minulla ja kaiffarillani ei ollut yhtä paljon onnea. Kansliasta meille määrättiin kaksi vähällä motivaatiolla varustettua oppilaskunnan jäsentä. He tunkivat rinkkamme ja muut roinamme pienen pökötin takakonttiin ja ajoivat muutaman kilometrin päähän vastarakennetulle opiskelija-residenssille. Ja sinne meidät dumpattiin. Viivyimme residenssissa noin viikon, kunnes löysimme halvemman luukun vähän lähempää koulua. Opimme tuntemaan paikallista kämpänvuokraukseen liittyvää byrokratiaa ja opimme olemaan luottamatta kiinteistövälittäjiin. Mutta pääsimme vihdoin omaan ihanaan homeiseen opiskelijasoluumme. Jaoimme sen vuoden ajan kahden ranskalaisen tytön kanssa. Toinen tuli bretagnesta ja opiskeli teatterialaa (hän toi kämpille verisiksi meikattuja seminaaritöitä) ja toinen oli piloille lellitty isin pikkutyttö, joka opiskeli poikia. Kaikessa värikylläisyydessään tulimme jokseenkin hyvin toimeen keskenämme.

Vaihto-opiskelu oli mitä se oli. Toisista kursseista pääsi läpi helpommin kuin toisista. Olimme briljantteja englannin tunneilla ja todella nullejä kirjanpidossa ja taloustieteessä. Itse ranskankielen opiskelu sujui suhteellisen hyvin, mutta varsinaisen buustauksen se sai, kun viikko-ohjelmaamme lisättiin miekkailu...siitä ehkä joskus lisää.

Emme oikein osanneet soluttautua paikalliseen opiskelijabiletoimintaan. Olimme outsidereita jo vain sen takia, että emme asuneet kampuksella. Sen lisäksi olimme pari vuotta vanhempia kuin ranskalaiskersat, jotka ekaa kertaa elämässään kokeilivat itsenäisyyttä ja viettivät sitä enimmäkseen huonoja elämäntapoja kokeillen. Kävimme yksissä ja ainoissa opiskelijabileissä. Kävimme yhdellä ja ainoalla opiskelijaviikonloppuretkellä. Kadumme sitä yhä. Halusimme nähdä Mont-Saint-Michelin, mutta saimme haistella kannabishöyryjä bussissa. Ja saimme todistaa periranskalaista ahterin esittely -perinnettä illallisella. Ja saimme katsella krapulaisia nuoria sumuisen luostarilinnakkeen kapeilla kujilla. Nostalgiaa.

Onneksi osasimme rakentaa itsellemme ihan oman vaihtarivuoden, joka minun kohdallani pitkittyi jonkin verran..., tavata jonkin verran kypsempiä natiiveja ja kokea Ranskaa oma-alotteisesti ilman minkäänsorttisia höyryjä tai höyrypäitä.

En tiedä vieläkään oliko hyvä idea lähteä tänne. Elämäni olisi varmasti ollut kovin erilainen, jos olisin palannut kotiin samaan aikaan kuin kämppikseni ja rakas ystäväni. Mutta täällä sitä nyt ollaan ja tänään aurinko hellii terassilla kölliviä kissoja, poika pitää kohta viedä judo-harkkoihin ja minulla on romaanikäsikirjoitus melkein valmis.

Késkösé?

Sain blogistanian kansalaisuuden vasta pari viikkoa sitten, joten en ole vielä selvillä kaikista paikan touhuista. Ilokseni ja kummastuksekseni, heti aamutuimaan, tuli miettiä, että mikä on meemo. Se kyllä selvisi kanssa-asukkien avulla nopeasti.

Minut on haastettu. Kiitos Ranska päivästä päivään.

Tarkoituksena on esitellä 5 linkkiä lempiblogeihinsa, joilla on alle 200 seuraajaa/lukijaa. Kaikilla tuo määrä ei ole näkyvissä, mutta ei se kai ole tärkeintä.

Tässä siis omat lempparini:

• Elle a deux passions: moutons et dormir
• Blondi patonkimaassa
• Provencen auringon alla
• Laventelin tuoksu
• Kehäkukan kynästä

Olen ihan uus ja ummikko, mutta mahtava homma, hohtava mamma. On melkein sellainen kurnuttava olo kuin kuuluisi johonkin klubiin.

Kirjoittelemisiin

Vaaleanpunainen aamu

Kylmä kuumaan tuijottaa,
Ei vastaan pane kukaan,
Aamun usvan raottaa,
säteillään paratiisin maalaa hauraan,  
Yön valon sammuttaa,
Korppi rannat valtaa taivaan,
Sisar maalle kumartaa.

Pyörätie

Tässä lähellä kulkee seudun ainoa, kunnossapidetty ja turvallinen kevyen liikenteen tie. Se rakennettiin muutama vuosi sitten entisen rautatien päälle. Reitti kulkee Dieppestä (rannikolta) Forges les Eaux'iin asti sisämaahan ja on noin 50 km pitkä. Vihreä turismi on Ranskassa melko uusi asia, ainakin ranskalaisten itsensä keskuudessa, mutta ilmiö kiemurtee hitaasti laaksojemme läpi nimellä Avenue Verte.

On hyvin harvinaista törmätä muihin pyöräilijöihin kuin satunnaisiin kylänraittia laskettaviin lapsiin tai sitten varsinaisiin maantiepyöräilyä harrastaviin pyöräklubin jäseniin, jotka tunnistaa räikeistä ja piukeista asusteistaan. Siitä huolimatta moni ranskalainen omistaa pyörän ja pyöräily on yksi Ranskan suosituimpia urheilulajeja.  Missä he sitten sitä harrastavat? No eivät ainakaan kotonaan. Pyörä siirretään kesäloman ensimmäisenä lauantaina kellarista auton pyörätelineelle ja otetaan mukaan lomalle.

Syy tähän on ehkä se, että Ranskassa on sivistysvaltioksi harvinaisen vähän pyöräteitä. Suurista kaupungeista niitä löytyy, koska niissä on alettu harjoittaa pyörän vuokrausta (esim. Pariisin Vélib). Mutta missään nimessä ei voida puhua Amsterdam-tyylisestä pyöräkulttuurista.

Pariisia lukuunottamatta Ranskassa ollaan menty ja mennään yhä kaikkialle autolla. Mutta, jos täällä takaperätuppu-seudulla kylien välillä kulkisi turvallisia pyöräteitä, uskon että täkäläiset hyppäisivät ilo mielin kaksipyöräistensä satuloihin ja polkisivat kylille leipänsä ja tupakkinsa hakemaan. Sen verran kalliiksi on autoilukin käymässä.

Miksi ihmeessä minä tästä paasaan keskellä talvea? En pelkästään siksi, että pidän paasaamisesta, mutta myös siksi, että sain tänään ilahduttavaa postia briteiltä, jotka suunnittelevat oikein groupissa tänne polkemista. He ovatkin seudun suurin ulkomaalaisten asiakkaiden ryhmä, ja samalla melkein ainoat Avenue Verten käyttäjät. Olemme jo vuoden 2012 helmikuussa. Tänä kesänä tuossa melko lähellä pidetään Olympialaiset. Asuinseutuni on suorassa pyörätie-yhteydessä Lontooseen (ferryllä pääsee 4h:ssa Channelin yli).

Ja mitä tekevät paikalliset turismia edistävät instanssit? He ovat kehittäneet ns. "Label Avenue Verte" sertifikaatin, jonka saa jos tarjoaa tietyissä puitteissa palveluita Avenue Vertiä pitkin kulkeville turisteille. Internetistä löytyy jonkin verran tietoa jopa englanniksi. Ja jonkin verran on panostettu tien kunnossapitoonkin.

Viime viikolla oli lehdessä juttua erään Avenue Verteä sivuavan kylän pormestarista, joka valitti, että hevosilla kulkevat Avenue Verten käyttäjät olivat tuhonneet ruohokaistaleen, joka oli varta vasten tehty (maa tasoitettu ja nurmi kylvetty) pyörätien käyttäjiä varten. Se minkä pormestari unohti mainita, on se että Avenue Verte aikanaan perustettiin kaikkien muiden paitsi moottoriajoneuvoilla kulkevien käytettäväksi, myös ratsastajien. Tai näin oli tarkoitus. Tie päällystettiin asfaltilla ja se soveltuu vain osittain hevosilla mentäväksi.

Avenue Vertestä on siis tullut eri käyttäjien välinen riitakapula. Ja pienpoliitikkojen kampanjaväline.

Jostain syystä minusta tuntuu tänään siltä, ettei seutumme ainoaa ja oikeaa pyörätietä tulla hyödyntämään sen kaiken potentiaalin puitteissa. Ja jotenkin minusta myös tuntuu siltä, että britit tulevat hyödyntämään tämän turismilähteen tehokkaammin kuin ranskalaiset itse, meneehän reitti kahteen suuntaan. Erään Hänen Majesteettinsa alamaisen vinkistä vilkaisin blogia, jolla esiteltiin koko Avenue Verte ja myös mahdolliset jatkoreitit aina Pariisiin asti. Sivuilla on paljon tarkkuudessaan verrattomia karttoja, tietoa suositeltavista hotelleista, ravintoloista ja vierailukohteista. Valitettavasti sivustosta ei löydy toistaiseksi ranskankielistä versiota.

There is no more to say.

Ranskalaisuudestani

"Susta on tullut niin ranskalainen."

No ei varmasti! ajattelen ensi hätään. Ei minusta, ei koskaan. En ole ehkä enää täysin suomalainen, mutta ranskalaista minusta ette tee pakollakaan. Pidän itseäni universumin kansalaisena, aliena, muukalaisena.

Vai? Eivätkö tämä maa, sen kulttuuri, kieli, ruoka ja tavat ryömi ihon alle kuin salakavala tauti? Minusta ei tullut ranskalaista, minä putosin sellaiseksi (tomber malade...).

Mistä sen sitten näkee (oireet)?

Tiedän, että toivoa ei enää ole, kun:

- Tihrustan menua siinä toivossa, että löydän siltä Stake tartare'n eli raa'an jauhelihapihvin. Se on toki maustettu ja kananmunan keltuaiseen sekoitettu. Se on myös erinomaisen kevyt ruokalaji ja tilaan sen aina ennen yöjunalla matkustamista.

- En pelästy moottoritien "aire de repos" / taukopaikan pytyttömiä vessoja.

- Ymmärrän miettimättä varata kokonaisen vapaapäivän Prefektuurissa käymistä varten.

- En enää turhaannu omakotitaloon liittyvistä rakenteellisista kummallisuuksista (sisäänpäin aukeavat ovet).

- Raivostun silmittömästi jos hotelli on sörssinyt huonevaraukseni, pyydän puhua johtajan kanssa ja nipotan hänelle siihen asti, että asia selviää minulle parhaalla tavalla, ja lähetän reklamaation perästä (sanottakoon lieventävänä asianhaarana, että työskentelen itse alalla).

- En anna negatiivista palautetta, vaikka sitä pyydettäisiin kauniisti, sehän nyt ei vain kuulu asiaan. Jos joku tekee työnsä huonosti, siitä puhutaan vain hänen selkänsä takana. Rakentava kritiikki, pöh kuka sillä mitään tekee.

- Kävelen kadulla muina naisina kaksi jauhoista leipää kainalossa (okei tämä on klassikko, mutta teepä sama siellä mistä sitten oletkin kotoisin).

- Juttelen ummet ja lammet Postin tädin kanssa, vaikka takana seisoo viisi ihmistä vuoroa odottamassa (ja joista kukaan ei muuten edes tuhahtele pahastuneesti).

- Odotan itse lobotoidut aivot -ilme naamalla kassajonossa, joka ei etene, koska se ei etene...ei etene. Mistä me puhuttiinkaan?

- Annan mummon kiilata minut hymyillen apteekin jonossa. Sen sijaan, jos joku nuorempi sitä yrittää...!

- Rikon kaikki nopeus- ja muutkin liikennesäännöt, koska olen myöhässä. Ja koska olen aina myöhässä...

- Puhua pölpötän muiden puheen päälle, huomatan täysin asiaan liittymättömista seikoista, keskeytän ja vedän keskustelua sivuraitelle ja lopuksi huomautan, että olisi ehkä hyvä joskus puhua aiheesta vakavastikin.

- Hallitsen täydessä balanssissa pariisilaisen katuväistön.

Näitä on vielä vaikka kuinka paljon varastossa, mutta se mistä minut tietää vielä edes osittain suomalaiseksi, on se, että päästyäni täyteen luonnonrauhaan ja autioon paikkaan, missä ei ole ketään eikä pitkään aikaan tule näkymään sieluakaan, olen onnellinen. En myöskään ole vielä tottunut siihen, että kaupan kassalla vaihtoraha lätkäistään pöytään sen sijaan että killingit tiputettaisiin kouraani, jota tyrkytän kassaneidille...

Suomi pääsi uutisiin

Haa! Paikallislehdessä oli juttua Suomesta. Tosin uutinen ei liittynyt siihen, mitä olisi voinut olettaa. Siinä ei puhuttu vaalituloksista. Suomi pääsi uutisiin pakkasennätyksellään ja Helsingin kolarisumilla.

Ei niin, ettäkö sillä olisi mitään väliä paikallisasukkaille, että kuka on missäkin muussa maassa johtohommissa, mutta sääolosuhteet ne kiinnostavat aina. Ai niin, puhuttiin Pohjoismaista eilen teeveessäkin sen verran, että mainittiin maiden tuottavan suurimman osan maailman turkiksista. Ja tutkivat journalistit olivat asiaan kuuluvasti harmissaan. Kyllä muuallakin osataan eläimiä rääkätä.

Mistäs muusta Suomi tunnetaan täällä? No kouluistaan. Pisa-testit ja suomalaisen koululaitoksen erinomaisuuden ranskalaiseen verrattuna tunnetaan kylillä.

Tuossa äsken tuli juttua Suomesta myös kolleegojen kesken. Halusivat tietää, että miten Suomessa ylipäätänsä toimii mikään talvella. Siihen oli helppo vastata: ei aina toimikaan. Kerroin miten pelti oli rytissyt viikonloppuna ja kuinka joukkoliikenne oli kaaoksessa.

Entä sitten täällä? Eilen satoi 10 cm pakkaslunta. Oli sunnuntai, eli aurat eivät tänne pampalle asti ehtineet kuin vasta tänä aamuna. Koulubussit on tälle päivälle peruutettu ja asiasta tiedotettiin etukäteen Prefectuurin web-sivuilla, which was nice. Rekat myös on periaatteessa kielletty, mutta vain periaatteessa, koska ei niiden kulkemista kukaan tarkkaile saatikka estä. Tuolla niitä tuli seitsemän vastaan, mutta onneksi ne eivät saaneet tietä tukkoon, vaikka niin siinä yleensä on käynyt työmatkani mäkiosuudella.

Ranskassa ajokortin saa ilman minkäänlaista liukkaanajon opiskelua. Sen saa jokainen tuta ihan omilla hermoillaan joka talvi. Kesärenkailla jäälle, siitä vaan. Ihastuttavan hyvin ihmiset kuitenkin osaavat ajaa hissukseen, vaihtaa pienemmälle vaihteelle mutkissa, jättää väliä edellä ajavaan tai yksinkertaisesti jäädä kotiin. Muina vuodenaikoina se on eri juttu.

Palaan tässä lopussa vielä tv-uutisiin. Eilisillan kevennyksenä kerrottiin miehestä, joka valjasti kaksi korskeaa työhevostaan lumiauran eteen ja ajoi hyvää hyvyyttään kotikylänsä pikkutiet auki. Lapset hurrasivat teiden varsilla, pollet hörähtelivät turvat huurussa, auramiestä hymyilytti ja kylän pormestari varmasti hieroi käsiään.

Pysykää lämpöisinä!

Ei se mitään, kun on sunnuntai, mutta huomenna pitäisi lähteä kesärenkailla sorvin ääreen...

C'est la Sibérie, Siperiasta terveisiä!

Ulkomittari välkehti aamulla sinikirkkaassa pakkassäässä ja näytti -12 astetta. Yritin kietoutua höyryävän kahvimukini ympärille, koska sisällä ei mennyt paljoa paremmin: +14. Tuliterä lämpöpumppumme oli seonnut yöllä, taas kerran. En repinyt pelipöksyjäni, mutta vain koska olin siihen liian kohmeessa. Onneksi olimme polttaneet koko edellisen illan pölkkyjä takassa, ja lämpötila ei ollut päässyt yön aikana laskemaan tuota enempää, muuten en olisi päässyt sängystä ylös.

Lämpöpumppu. Ranskassa. Päättymätön tarina, jota kuvastaa parhaiten sana "misère". Olemme misérables siitä lähtien, kun pumppu asennettiin. Ja jo sitä ennen olimme epätoivoisia öljyn hinnan räjähtäessä joka kuukausi. Epätoivossa etsimme vaihtoehtoisia tapoja lämmittää taloa. Vuodesta 2008 taloamme lämmittää iltaisin kamina. Mutta se ei riitä. Niinpä annoimme Monsieur "Stiilin" puhua meidät investoimaan tämän hetken fiksuimpaan gadgetiin. Ja kun sanon gadget, tarkoitan GADGET. Härvelin käyttöopas on paksumpi kuin romaani, jota työstän tällä hetkellä.

Sukulaisille kerron, että se toimii. Muuten he eivät kävisi enää kylässä. Pumppufirman edustajia uhkailen hillitysti, mutta heitäkin on vaikea saada vierailulle. Sitten joulukuun olen kuitenkin nähnyt kolme eri asentaja- /korjaaja- /huoltomies porukkaa kotonani. Ja joka kerta kaiken piti toimia loistavasti. Sitten ilmestyi vuoto ja toinenkin ja kolmaskin. Joko vesi ei lämmennyt tai patterit pysyivät kylminä. Syy milloin missäkin: alkujaan väärin asennetussa osassa, huonosti kiristetyissä muttereissa, huonosti toimivassa wifi-termostaatissa tai meissä itsessämme, koska emme osanneet lukea käyttöopasta oikein.

Olen todella pettynyt, koska alkujaan rakastin ideaa ympäristö- ja lompakkoystävällisemmästä lämmittämisestä. Ja nyt on liian myöhäistä perua kauppoja. Vanha öljylämmitin myytiin romuraudaksi. Joku kyllä varoitti meitä, tai itse asiassa kaikki puhuivat varauksella moisista härveleistä, eivät tahtoneet uskoa. Oma lapsen uskoni nykyteknologiaan jäätyi tänä aamuna.

En tiedä saammeko laitteen vielä joskus toimimaan, mutta saadakseni jonkinlaisen mielenrauhan pumpun kanssa, ajattelen Ranskan 90 000:tta koditonta, joilla on oikeasti kylmä. Asioiden sovittaminen oikeaan mittakaavaan ei kuulu parhaimpiin taitoihini, mutta tällä kertaa yritän tosissani.